Mielessäni on jonkinlainen kuva... sotatantereelta... Kuva, kuin vanhanaikainen maalaus, jota en osaa piirtää tai maalata paperille. Jos sanoilla saisi sen esiin.
Taistelu on tauonnut. Tai ainakin siirtynyt kauemmaksi. Kenttä on mutainen. Muuta väriä siinä ei näy. Siinä on sotilaita; väsyneitä, haavoittuneita, nälissään olevia, täysin uuvuksissa. Joku seisoo ja jokunen istuu maassa. Yleisnäkymä on, että miehiä makaa maassa. Voisi luulla, että suurin osa heistä on kuollut. Kaikki on hiljaista. Vain silloin tällöin kuuluva valitus katkaisee aavemaisen hiljaisuuden...
Sitten alkaa jostain kentän reunalta kuulua enemmän ääntä. Hälinä voimistuu ja uupuneimmatkin näyttävät heräilevän. Kuolleilta näyttävät hahmot kohottautuvat käsiensä varaan jotain nähdäkseen... "Mikä sieltä tulee?", kuuluu kysymys monien huulilta. Nyt näkyy jotain...
Saapuu Apu! Uupuneille, haavoittuneille ja nälkäisille. Elämä virkoaa jälleen. Kuva saa väriä. Kuvan keskellä hyvin erottuvana näkyvät sairaanhoitajat ja ruoanjakajat. Ja itse suuri lääkäri... kulkee kentällä... jokaisen luona... Elämää antavana.
"Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus." Jes. 9:1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti