Kyllä oli pitkä matka istua vaunuissa!

Apostolien teot 8:26-40 KR-92: Kyllä oli pitkä matka istua vaunuissa, kun matka oli Israelista, Jerusalemista; Afrikkaaan - Etiopiaan asti! 

Etiopian kuningattarella oli juutalainen talousvastaava, eli kuten Raamattu sen sanoo: "eunukki, joka hoiti Etiopian kuningattaren eli kandaken koko omaisuutta." Niinkuin talousministeri kaiketi. Kuningattarella täytyi olla suuri luottamus tähän hoviherraansa, kun oli  päästänyt tämän Jerusalemin reissulle. Matkahan ei ollut mikään kuningattaren määräämä asiointimatka, vaan hoviherran matkasta sanotaan: "Hän oli käynyt Jerusalmissa pyhiinvaellusmatkalla, ja oli nyt palaamassa kotiin..." Niin pitkä matka oli varmaan pitkästyttävä istuttava, eikä siitä paljoa kerrota. Mutta mainitaan, että autiolla tiellä, Gazaa kohti  vaunujen vieriessä, mies luki: Jesajan kirjaa. Lukiessa aika kului. Mutta ei hän vain huvikseen lukenut. Hän halusi ymmärtää lukemaansa; mietti kenestä puhutaan, siinä luettavana olevassa kohdassa. Ehkä näitä oli myös luettu siellä missä hän oli ollut.

Mutta nyt oli kohta toinenkin matkalainen lähestymässä noita hoviherran vaunuja, vaikka tie noin yleisesti ottaen oli autioksi mainittu niillä hetkillä. Nimittäin yksi mies, Filippos nimeltään, oli siellä myös. Miksi? Hänet oli käsketty sinne. Kenen toimesta? Jumalan. Enkeli oli toimittanut sen työselityksen tälle matkaajalle näin sanoen: "Lähde etelään päin ja mene tielle, joka vie Jerusalemista Gazaan ja on autio." Hän kai sitten tuli sieltä jostain ylempää, jostain rannikon kaupungeissako lienee ollut; mutta nyt oli toimeksianto Gazan tiellä. Ohje oli ollut lyhyt. Mitä siellä piti tehdä, sitä ei mainittu. Mutta työmies luotti siihen, että se selviää, kun paikalle pääsee. Ja niin kävikin. Varmaankin hienot olivat ne vaunut, jotka vyöryivät esiin. "Henki sanoi Filippokselle: Mene lähemmäs ja pysyttele vaunujen vieressä." Filippos pisti juoksuksi ja oli nyt vaunujen vierellä. Vaunuissa kuului mies lukevan kirjaa. Kuului olevan Jesajan teksti luettavana.  Hetken Filippos kuunteli, että mitä mies lukee. Sitten hänelle tuli mieleen kysäistä, että ymmärtääkö mies sen, mitä lukee. 

Vaunuista kurkisti pää, joka - varmaankin hämmästyneenä, totesi: "Kuinka ymmärtäisin, kun kukaan ei minua neuvo." Hän ei kauan aikaillut, vaan pyysi vaunujen vierellä ollutta Filipposta vaunuihin ja istumaan viereensä. Mitenkähän erisuhtaiselta nyt näyttivät siinä vaunun penkillä istuessaan? Toinen varmaan hienoissa vaatteissa siistinä. Toinen ehkä vähän ryvettyneemmän näköisenä, pitkien jalkamiehenä kuljettujen kilometrien jälkeen. Mutta kohtapa saatiin huomata, että he olivat itseasiassa veljiä keskenään! Mutta hetki vielä. Hoviherraa oli erityisesti ihmetyttänyt kohta, jossa puhutaan jostakin ihmisestä kuin kerittäväksi tai teuraaksi vietävänä lampaana, joka on ääneti kaiken sen edessä. Hänen elämänsä otettiin pois; ja hänellä on jälkeläisiä lukematon määrä. Kuka sellainen voisi olla? Kenestä profeetta - joka oli Jesaja - kenestä hän oikein kirjoittaa? Puhuko hän itsestään vai jostakin toisesta? - ihmetteli hoviherra.

No nyt Filippos pääsi varsinaiseen toimeksiantoonsa oikein käsiksi. Hän alkoi puhua, ja selitti kirjoitettua, julisti istuinkumppanilleen Jeesusta; sillä hänestähän Jesaja tekstissään puhui. Hoviherran mieli oli vastaanottavainen kuin janoinen maa. Hän oli heti valmis ottamaan Jeesuksen omaksi herrakseen. "Matkan jatkuessa he tulivat paikkaan, jossa oli vettä. Silloin hoviherra sanoi: "Tässä on vettä. Estääkö mikään kastamasta minua?"  Ei estänyt, koska hoviherra uskoi Jeesuksen herrakseen: "Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika." Vaunut pysäytettiin ja molemmat miehet astuivat virran veteen, ja Filippos kastoi hänet siinä. "Kun he olivat nousseet vedestä" tapahtui hyvin erikoista: "Herran henki tempasi Filippoksen pois. Hoviherra ei enää nähnyt häntä mutta jatkoi iloisena matkaansa." Voi ihan kuvitella, sitä hämmästyksen määrää, kun Filippos on yhtäkkiä poissa näkyvistä, ei näy missään! Ehkäpä hoviherra tulevina vuosina kertoi tämän kokemuksen, kun kenties kävi taas pyhiinvaelluksella Jerusalemissa. Raamattu ei mainitse, että oliko tässä esillä olleen matkan ajankohta esim. lehtimajanjuhla, jolloin hän Jerusalemissa vieraili.

Mutta entäs sitten se kadoksiin mennyt Filippos? "Filippos ilmaantui sitten Asdodiin. Evankeliumia julistaen hän kulki kaupungista kaupunkiin, kunnes tuli Kesareaan." Ehkäpä hän oli juuri noilla rannikkoalueilla ollutkin, ennen kuin hänelle tuli tämä Gazan tiellä ollut pikainen tehtävä väliin.

Nämä kaikki mainitut paikat ovat yhä nähtävissä kartalla.

Ja ne "veljet" sitten. Nythän hoviherrakin uskoi Jeesukseen Filippoksen lailla. Niinpä heistä tuli veljet sillä tavalla:)

"Juuria" -kertomus: Raahab

Olin marraskuussa kirjoittanut vihkoon Raamatun ilmoittamat esi-isien nimien listat,  niin Marian, kuin Joosefinkin osalta. Niistä löytyy mielenkiintoisia nimiä elämäntarinoineen. Yksi nimi oli kiehtonut mielikuvitustani sinä päivänä sen verran, että olin kirjoittanut siitä kertomuksen, kuvitellen millaista hänellä olisi saattanut olla sen mukaan, mitä Raamattu hänestä on kertonut. Kertomus tuolla alempana. Hieman vaikuttaa siltä, että minulla olisi ollut aikomus kirjoittaa kertomuksia muistakin, kuin tästä yhdestä ihmisestä... Sillä paperissa, kertomuksessa Rahabista, on tuo merkintä "JUURIA - KERTOMUS" myös.

Ne nimilistat ensin olin otsikoinut yksinkertaisesti näin: JUURIA:

---

Juuria kertomus: RAAHAB - majatalonpitäjä:

Majatalossa oli nyt hiljaista. Juuri nyt ei ollut yhtään asiakasta. Majatalonpitäjä ajatteli, että nyt hän voisi tehdä jotakin niistä asioista, joihin ei kiireisinä aikoina ollut aikaa. Mutta hänen aloitellessaan, hän kuuli takahuoneeseen, että ovi kävi. Kun hän kurkisti verhon raosta, ja näki kahden miehen tulevan sisään. Miehet olivat pukeutuneet kuten muutkin kaupungin asukkaat, mutta jokin sai majatalonpitäjän sydämen hypähtämään; näissä oli jokin... jota hän ei heti ensinäkemältä osannut määritellä. 

Kun miehet alkoivat puhua, hän tajusi. Nämä eivät olleet meikäläisiä. Ja kun hän sen tajusi, häntä pelotti, sillä hän tajusi, että miehet olivat israelilaisia. Hän oli kuullut, miten heidän Jumalansa oli johdattanut heitä, ja avannut heille tietä silloinkin, kun heitä oli yritetty estää.

Miehet halusivat ruokaa, kuten yleensäkin matkustavat. Kun he olivat syöneet, majatalonpitäjä uskalsi kysyä heiltä, mistä he ovat ja minne menevät. Kysymys sai miehet katsahtamaan toisiinsa. Ja Raahabin odottaessa vastausta kysymykseensä, hänen sydämensä löi entistä kiivaammin... Miehet supattivat jotain toisilleen, ja vihdoin toinen heistä sanoi sen: he haluavat yösijan, ja naisen on paras totella heitä sillä muuten... Raahab nyökytteli ja vakuutti, että hän kyllä tekisi, mitä he pyytäisivät. 

Hän oli tottunut asioimaan erilaisten ihmisten kanssa ja toteuttamaan monenlaisia toiveita. Mitä he siis haluaisivat? Miehet puhuivat taas keskenään hiljaa. Raahab uskaltautui sanomaan heille, että hän tiesi, keitä he olivat: mahtavan Jumalan kansaa! Olivathan he kaikki kuulleet, kuinka sitä kansaa oli heidän Jumalansa johdattanut niin, että kaikki heidän vihollisensa olivat joutuneet häviölle. Mitä he siis nyt aikoivat? 

Miehet nousivat seisomaan. Oli hetken hiljaisuus, ennenkuin he kertoivat, että aikoivat valloittaa kaupungin ja he olivat sen vuoksi nyt täällä tiedustelemassa. Raahab säikähti, mutta piti silti päänsä kylmänä. Hän tiesi, ettei hänen kaupunkinsa suostuisi antautumaan, eikä se voisi selvitä tämän kansan käsistä, joita auttaa voimallinen Jumala. Niinpä hän lupasi auttaa heitä, jos he säästäisivät hänet ja hänen perheensä.

Se sopi miehille. Mutta he varoittivat häntä pettämistä heitä. Toinen heistä antoi hänelle punaisen nauhan, ja sanoi, että se olisi laitettava ulkomuurin ikkunaan näkyville silloin, kun heidän valloituksensa alkaisi. Ja majatalonpitäjän oli koottava läheisensä tähän taloonsa, jos mieli pelastaa heidät.

Yön tullen Raahab piilotti miehet talonsa katolle, ruokokasojen alle, sillä taloon oli tullut myöhemmin kuninkaan lähettämiä uteliaita, jotka kyselivät,  keitä aiemmin tulleet miehet olivat. Heidät oli nähty. Raahab vastasi, ettei tiennyt sitä, ja ei sitäkään minne olivat menneet...

__

Jeriko vallattiin ...

__

Mutta mitä tapahtui sen jälkeen? Raahab omaisineen pelastui, ja he asuivat siitä pitäen israelilaisten keskuudessa. Israelilainen mies meni vierasheimoisen naisen kanssa naimisiin, tämän, jonka mainekaan ei tainnut olla ihan toivotunlainen, sillä jotkut Raamatunkäännökset sanovat häntä portoksi. Ehkä se oli ollut rakkautta ensisilmäyksellä... Jota monet kenties paheksuivat. Heidän liitostaan syntyi sitten poika. Poika sai nimen Booas. Ja kuinka ollakaan, tästä pojasta tuli eräs kuningas Daavidin esi-isistä.

Raahabista tuli myös anoppi vierasmaalaiselle Ruutille, jonka useat muistavat hyvin tähkiä poimimassa aikuisen Booasin pelloilla.  Siitäkin syntyi avioliitto. Ja tästä  Booasin liitosta - vierasheimoisen Ruutin kanssa - syntyi poika nimeltä Oobed. Oobedista tulikin sitten jo kuningas Daavidin isoisä!

Yllättävät voivat joskus olla Jumalan tiet.

Tapahtumat Raamatussa: Joosua, luvut 2 ja 6.

---

"Sitten ne kaksi vakoojaa kääntyivät paluumatkalle..." Joosua 2:23

Olisiko kenties jompikumpi heistä rakastunut Raahabiin...? Nimeltään: Salmon/Saala/Salma - (siitä riippuen mitä käännöstä lukee).

"Nuoret miehet, jotka olivat vakoilemassa, menivät ja toivat ulos Rahabin sekä hänen isänsä, äitinsä ja kaikki omaisensa..." Joosua 6:23 

Ai niin, pitääneekin vielä mainita tämä asia: jonka tätä juttua vielä tarkistellesssa huomasin.  Tiedusteluretken ja valloituksen välissä oli mainittuna Raamatussa erinäisiä asioita: mm. pääsiäisen vietto!

Siunattua pääsiäisaikaa sinulle Jumalan suunnitelmien keskellä☀️

https://toisestatodellisuudesta.blogspot.com/2018/07/uskon-kautta.html

Herra on Jumala! - Kaikkivaltias...

Kuinka muuta voisi sanoa lukiessaan vaikkapa Danielin lukuja 3 ja 4! Luvussa 3 kerrotaan kuningas Nebukadnessarin teettämästä valtavasta kuvapatsaasta, joka pystytettiin "Duuran  lakeudelle", ja jonka vihkiäisiin kutsuttiin ns. koko valtavan maan kerma. Eli mukana oli esim. maaherrat, neuvonantajat, lainoppineet ja tuomarit, aarteistojen hoitajat, ym., ym.

Patsaan vihkiäisiin oli järjestetty myös paljon muusikoita. Voi ihan kuvitella kuinka paljon valitut olivatkaan harjoitelleet, ettei torvi tai muu soitin vaan päästä väärää ääntä. Heidän oli näet määrä soittaa siinä tilanteessa, kun kaikki vihkiäisiin osalliset ylimystön ja hallinnon jäsenet tulisivat kumartamaan ja rukoilemaan sitä uutta patsasta,  joka oli komeasti kullasta tehty. 

Niin oli siis määräys annettu, että kumarrettava jokaisen oli, tai jos ei sitä tehnyt, olisi hengen meno varma, sillä käskyä täyttämättömät kohtaisivat loppunsa tuleen heitettynä. 

No niin. Nyt oli kaikki valmista; soittajat valmiina kuulemaan aloitusmerkin, väki valmiina kumartamaan, ja kuningas ottamaan tyytyväisyydellä vastaan kaiken tapahtuvan. Kuuluttaja vielä julisti käskyn, musiikki alkoi soida, ja kansa lakosi maahan lakeudella patsaan ympäristössä. 

Kuningas katseli sitä kaikkea ensin suurella tyytyväisyydellä. Mutta sitten hänelle tultiinkin  sanomaan, että kolme Baabelin maakunnan virkamiestä ei ollut totellut. He olivat Sadrak, Meesak ja Abednego. Heidät haettiin heti kuninkaan eteen ja kuningas vihaisena tiedusteli heiltä, että "aivan tahallanneko" te ette totelleet ja kumartaneet? Jos te nyt heti  teette niin, niin asia on ok. Kuningas tietenkin odotti suostumusta. Mutta mitä tekivätkään nämä kolme! Nämä sanoivat: "Tiedä kuningas, että me emme palvele sinun Jumalaasi emmekä kumarra sinun kultaista kuvapatsastasi." Ennenkuulumatonta julkeutta kuninkaan ja muidenkin läsnäolevien mielestä.

Kuningas suuttui ihan hirveästi. Hän käski kuumentaa jo ennestäänkin riittävän kuuman polttopaikan vielä moninkertaisesti kuumemmaksi ja heittää ne kolme uppiniskaista sinne. Nämä tuleen määrätyt olivat kehdanneet vielä mennä sanomaan, että heidän Jumalansa voisi pelastaa heidät vaikka tulestakin, mutta vaikka ei pelastaisikaan, he eivät kumartaisi.

Nyt oli tuli kuumennettu kuninkaan käskyn mukaan niin kuumaksi, että ne menehtyivät kuumuuteen, jotka joutuivat heittämään Sadrakin, Meesakin ja Abednegon tuleen. Mutta kohta tapahtui varsin kummia: kuningashan koko ajan tilannetta katseli, riittävän etäisyyden päästä tietenkin, mutta hyvältä näköalapaikalta, ja hän rupesi ihmettelemään, että eikö tuleen heitetty kolme miestä, miten siellä nyt kuitenkin on heitä neljä? Ja neljäs oli näöltään kuin "Jumalan Poika". 

Silloin Sadrak, Meesak ja Abednego kutsuttiin tulesta pois. Heidän sieltä pois astuttuaan, havaittiin, ettei heissä ollut edes tulen hajua, eivätkä heidän vaatteensakaan olleet edes kärsineet.

Nyt asia kääntyikin niin, että se olikin kuningas Nebukadnessar, joka antoi nyt kunnioitusta itseään korkeammalle Herralle, eli Jumalalle...

---

Mutta vielä oli ihmeellisiä asioita tapahtuva kuningas Nebukadnessarille, asioita, jotka Jumala etukäteen ilmoitti hänelle. Mutta ne olisivat jo  toisen jutun aihe. Niistä voi lukea Danielin luvusta 4.

Meren poikki kuivaa myöten

"Ja israelilaiset kulkivat meren poikki kuivaa myöten, ja vesi oli heillä muurina sekä oikealla että vasemmalla puolella."  2. Moos. 14:22

Meren poikki - kuivaa myöten, rupesikin puhuttelemaan minua.
Jumala teki ihmeen. Mutta sitä ennen sotajoukot, faaraon takaa-ajajat, olivat perässä. Myös vahva tuuli puhalsi koko yön... Ihmettä edelsi vaikeat, pelottavat hetket, jolloin mietittiin, kuinka tässä käy! Oli myös kylmä, ja pelottavaa sekin, kun pimeässä yössä oli tuuli niin kova, että meren aallotkin alkoivat väistyä, ja meren pohja tulla näkyviin.

Sitten heidän käskettiin lähteä liikkeelle. Minne? Sinne meren pohjalle, siihen kuiluun, jossa äsken vielä vesi velloi syvänä. Siihen kosteaan kuiluun, jota ympäröi pelottava vesimuuri, joka voisi milloin tahansa haudata heidät - ja jota nyt kutsuttiin tieksi. Siihen kuiluun, jossa näkyi hiekassa ja mudassa kaikenlaista outoa - ken sitä ehti näkemään. Ja vielä kiirekin oli. Koko ajan joku hoputti, että "pitäkää kiirettä", "ei saa jäädä paikalleen", "älkää kuhniko". Ja hermostuneet huusivat toisilleen: "Älkää te tuuppiko, tässä on muutenkin vaikeaa."

Mutta kaikissa vaikeissa ja pelottavissa hetkissä ja tunteissa oli kuitenkin päästy yli - kuivaa myöten. Tunteet tuli ja meni. Nyt oli kiitoksen paikka, kun oltiin saatu tulla yli.

Aamiainen rannalla

Sinne oli hiillokselle laitettu kalaa paistumaan. Ja leipääkin oli tarjolla. Koko yön kalastaneet, mutta ilman saalista jääneet kalastajat saivat rannalta käskyn heittää verkko vielä veteen. He tekivät niin, ja verkko tuli niin täyteen, ettei sitä saatu enää vedettyä veneeseen. Hämmästyneet kalastajat vetivät verkkoa veneen perässsä sen lyhyen matkan, joka heillä maihin vielä oli.

Mutta eräs heistä, Simon Pietari, ei jäänyt odottelemaan veneen hidasta rantautumista, vaan hän hyppäsi veteen ja ui rantaan. Ehkä hän halusi oman hetken tuon kanssa, joka rannalle oli järjestänyt heille aamiaisen. Se oli ollut juuri Simon Pietari, joka oli alunperin tokaissut, että hän lähtee kalaan. Ja toiset lähtivät mukaan. Nyt saatu saalis ei ollut heidän kalastajantaitojensa tulosta, vaan sen antama lahja, joka rannalla oli.

Simon Pietarilla oli varmaan kipu sydämessään. Hänhän oli kieltänyt Mestarinsa. Nyt Jeesus oli noussut kuolleista, ja siitä Simon Pietari kyllä iloitsi toisten kanssa. Mutta hän kaipasi varmaan sitä, että saisi varmuuden siitä, että oli yhä yhtä rakastettu kuin ennenkin. Jeesus oli ilmestynyt heille kyllä, ja ylösnousemusta epäillyt Tuomas oli saanut oikein erityisen kohtaamisen Jeesuksen kanssa. Jotain sellaista Pietarikin kaipasi. Olihan Jeesus kylläkin sanonut heille kaikille yhteisesti: "Rauha teille!", mutta silti....

Ja nyt rannalla Pietari aikoi ehkä saada sen oman hetkensä, mutta aie epänonnistui, sillä toisetkin tulivat  nopeasti rannalle myös. Jeesuskin pyysi tuomaan niitä kaloja siitä saaliista siihen hiillokselle. Pietari lähti vetämään verkkoa maallle. Ja sitten alkoikin kalojen laskenta.

Mutta nyt oli kaikki tällainen sählinki rauhoittunut. Istuttiin hiilloksella. Oltiin saatu Jeesuksen kädestä leipää ja kalaa. Silloin Simon Pietariin kohdistetaan erityishuomiota. Jeesus kysyy häneltä peräti kolme kertaa, että rakastaako Pietari häntä? Rakasti Pietari. Kyllä rakasti. Tiesihän Mestari kaiken. Ja siinä sai Pietari lääkettä haavoihinsa, vaikka se kolminkertaisesti kysyttynä häntä murehduttikin ensin. Mutta Jeesus antoi hänelle tehtävän, hänelle; joka oli kieltänyt Herran. Jeesus ei ollut hylännyt häntä, vaan oli yhä armollinen.

Se oli aamiaisten aamiainen, ja mieleenpainuva kalareissu.

---

Kertomus perustuu Johanneksen evankeliumin lukuun 21, jok oli minulla muutama päivä sitten lukuvuorossa. Ja sunnuntai-iltana tuli katsottua elokuvaakin, joka oli tehty Johanneksen evankeliumista.  Ja kun vielä saatiin viestikin yhdestä kalareissusta, niin ei ihme, että kalaisat ajatukset rupesivat pyörimään päässä,

He olivat Jeesuksen ystäviä - He uskalsivat olla sitä, mitä olivat.

Minulla oli eilen ja tänään lukuvuorossa jakeita Johanneksen evankeliumista jakeeseen 44 asti. Siinä esiintyy Jeesuksen ystäviä nimeltä mainiten: Tuomas, Martta, Maria ja Lasarus. Kolme viimeksimainittua olivat sisaruksia keskenään. Tuomas puolestaan yksi Jeesuksen opetuslapsista. On hieman vaikea kuvitella sitä heidän arkista olemistaan Jeesuksen kanssa, joka ei ollut ihan tavallinen tyyppi. Miten hänen kanssaan läheisesti oleilevat ihmiset kokivat hänet. Hänhän oli aivan erityinen tyyppi ystävänä. Hänen seurassaanhan tapahtui varmaan lähes joka päivä jotain erikoista. Ja entäpä Jeesuksen puheet sitten. Jeesus ei siloitellut sanojaan. Eivätkä hänen ystävänsä lähimainkaan aina tajunneet, mistä hän puhui. Mutta sen käsittivät, että Hän oli aivan erityinen. Ja että Jumalan valta ja voima oli hänessä. Mutta merkillepantava seikka on, että kaikesta tästä huolimatta, hänen ystävänsä osasivat ja uskalsivat olla omia itsejään. Mielestäni se käy hyvin selväksi tuosta mainitusta lukukappaleestakin. Se tulee ilmi joidenkin sanomista ja tekemisistä. Tai oikeastaan tekemättä jättämisistäkin.

Kun velipoika oli sisaruksilta kuollut, lähettivät siskokset Jeesukselle viestin: "Herra, katso, se joka on sinulle rakas, sairastaa." He uskoivat viestin tehoavan ja Jeesuksen tulevan.

Mutta Jeesus viivytteli. Veli ehti sitten kuolla... Silti Jeesuksesta sanotaan, että "Jeesus rakasti Marttaa ja hänen sisartaan ja Lasarusta. Kun hän siis kuuli hänen sairastavan, viipyi hän siinä paikassa, missä hän oli, vielä kaksi päivää." Siis ei mitään kiirettä, vaikka toinen oli kuolemansairas...

Mutta sitten Jeesus sanoi: "Menkäämme taas Juudeaan." Tarkoitti Lasaruksen  luo.

Tähänpä hänen kaverinsa, ne opetuslapset, tarttuivat, ja rupesivat varoittelemaan häntä: "Rabbi, äsken juutalaiset yrittivät kivittää sinut, ja taas sinä menet sinne?"

Mutta Jeesus antoi ymmärtää mm. (minun käsittääkseni), että on eri aikoja... ja nyt oli sopiva hetki mennä sinne. Ja sitten hän lisäsi, että Lasarus nukkuu ja hän aikoo herättää hänet.

No tämän tietysti kaveripiiri tulkitsi omalla tavallaan: Antaa nukkua, sittenpähän paremmin paranee. Mutta Jeesus oikaisi sen luulon ja sanoi suoraan Lasaruksen olevan kuollut. Sanoipa vielä olevansa iloinenkin siitä, ettei ollut ollut siellä silloin. Ja tämä näiden kaveriensa tähden varsinkin... jotta he uskoisivat!

Niinpä hän tokaisi vielä: "...mutta menkäämme hänen tykönsä."

Mutta nyt Tuomas, mielenkiintoinen tyyppi tässä kaveriporukassa muuten, ei epäröi heittää omaa sarkastista kommenttiaan tähän reissuehdotukseen: "Menkäämme mekin sinne, kuollaksemme hänen kanssaan." Voi ihan mielessään nähdä ja kuulla tämän kommentin esittämisen. Miten hullua olikaan Tuomaksen mielestä mennä sinne ns. kerjäämään verta nenästään, kun oli jo tappouhkaus päällä.

Mutta sinne vain mentiin. Ja Lasaruskin annettiin sieltä haudasta takaisin sisarilleen:)

Mutta sitä odotellesssa, ja Jeesuksen ollessa jo ihan lähellä, Martta lähti  Jeesusta vastaan. Maria ei. Hän tuli paikalle vasta erikseen kutsuttaessa. Sisaret uskalsivat kumpikin sanoa Jeesukselle: "Herra, jos sinä olisit ollut täällä..."

Ja entäpä Jeesus itse sitten. Lasaruksen haudalla Jeesuskin itki. Vaikka tiesi, että kohta Lasarus tulee sieltä ulos...


---
Jos kiinnostaa lukea nuo yhden Jeesuksen kaveripiirin jäsenen kertomana, niin tässä on, eli sen Johanneksen:

Joh. 11. v. -33/-38 Raamattu.

Joh. 11. v. 1992 Raamattu.

Nuotiotulilla

Oli kylmä yö. Kukko oli äsken kiekunut, joten oli jo aamuyö. Kalastajan käsiä paleli ja niinpä hän rohkaisi itsensä ja meni nuotion ääreen. Hän oli oudossa paikassa; pihassa, jonne hän oli onnistunut pääsemään vain ystävänsä myötävaikutuksella. Hän ojensi nyt kätensä kohti nuotiota ja tunsi kuinka nuotion lämpö alkoi lämmittää hänen kohmeisia käsiään. Hän oli hieman varuillaan, sillä joku oli jo ehtinyt sanoa tunnistavansa hänet. Hänhän oli muutoinkin järkyttynyt tämän yön tapahtumista. Kohta tapahtuikin jotain, joka sai hänen huomionsa vielä enemmän pois käsien lämpenemisestä. Hänen sydäntään alkoi suorastaan kylmätä, sillä hän huomasi erään lähellä seisovan katsovan häntä tarkkaan ja tokaisevan sitten, että oli nähnyt hänet... sen opettajan seurassa. Hänen oma, kieltävä vastauksensa suorastaan livahti hänen suustaan. Hän siirtyi nyt syrjemmälle siitä nuotion äärestä, mutta se ei enää auttanut. Joku keksi, että kuuleehan sen jo hänen puhetavastaankin, mitä miehiä hän on. Ja eikö hänet sitäpaitsi oltu nähty äsken siellä puutarhassa miekka kädessä heilumassa? Nyt hän suorastaan kirosi ja huusi, ettei tunne sitä miestä, eikä ymmärrä, mistä he puhuvat. Ja sitten lauloikin kukko - toisen kerran... Ja hän muisti Herransa ja opettajansa sanat hänelle vain muutamaa tuntia aiemmin. Tuolla hänen opettajaansa nyt vietiin. Ja Opettaja katsoi minua kohti, tuumi pihalta pois pyrkivä itkevä mies, unohtaen täysin ulkona olevan kylmyyden. Opettajan katseessa oli ollut vain surua, ei vihaa...

......

Nyt ollaan jälleen nuotiolla, ihan toisaalla. Tarkemmin sanottuna sopivalla hiilloksella, sillä rannalla ollut  mies oli paistanut kalaa. Hän  tarjosi sitä ja leipää näille väsyneille kalastajille, jotka olivat huhkineet koko yön. Vasta aamun tullen he olivat saaneet kaloja, kun tuo mies rannalta huusi heille ohjeita siihen. Nyt nämä hämmentyneet kalastajat istuivat siinä nuotion äärellä ihmetellen, suuret kysymykset mielessään. Hehän tunsivat tuon miehen. Mutta silti - voisiko se niin olla, kyti heidän mielessään. Ja kuitenkin, kukaan muukaan se ei voinut olla, sen he tajusivat. Kuitenkaan kukaan heistä ei rohjennut niitä mielessä pyöriviä kysymyksiä ääneen esittää. Yksi kalastajista oli jopa niin häpeissään, ettei uskalla katsettaan nostaa tuohon kokkina häärineeseen mieheen, heidän opettajaansa. Sehän hän todellakin oli, vaikka se niin uskomatonta onkin.  Tuon häpeää kantavan kalastajan sydämessä oli valtava halu saada tietää, mitä tuo arvoituksellinen mies, heidän opettajansa,  hänestä nyt ajattelee. Yht'äkkiä hän havahtuu siihen, että hänelle itselleen osoitetaan kysymys; vain hänelle, ei muille: "Rakastatko sinä minua? Enemmän kuin nämä toiset?" Vastaus tuli helposti. Mitä muuta hän oli halunnut  niin kiihkeästi, kuin voida sanoa sen, että tuo opettaja on hänelle niin rakas, vaikka hän olikin heikkona hetkenä mennyt kieltämään hänet! Mutta kun sama  kysymys esitettiin toisen ja vielä kolmannenkin kerran, vastaaminen ei ollutkaan enää niin helppoa. Se tuntui vaativan enemmän kuin mitä hänellä oli. Lopulta oli vain sanottava: "Sinä tiedät kaikki." Häneen luotiin tutkiva katse. Siinä oli kuitenkin nähtävissä lempeys ja kalastaja tajusi, ettei häntä ollut hylätty, vaikka hän oli itse kieltänyt opettajansa joitakin päiviä aiemmin. Häntä rakastettiin silti. Se  rakkaus oli yhä voimassa, vaikka hän oli tehnyt väärin. Se rakkaus oli kestävämpää kuin mikään, mitä hän oli aiemmin kokenut.

Toteen käynyt kirjoitus

Jeesus saapui kotikaupunkiinsa Nasaretiin. Arvatenkin hänen tulonsa herätti mielenkiintoa, sillä olihan tännekin kaikunut yhtä ja toista hänen tekemisistään. Nyt he siis odottivat jotakin samanlaista synagoogassa istuessaan. Jeesus "nousi lukemaan":

"Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut
julistamaan evankeliumia köyhille;
hän on lähettänyt minut
saarnaamaan vangituille vapautusta
ja sokeille näkönsä saamista,
päästämään sorretut vapauteen,
saarnaamaan Herran otollista vuotta."
Luuk. 4:18-19

Sitten  sanotaan: "Ja käärittyään kirjan kokoon hän antoi sen palvelijalle ja istuutui; ja kaikkien synagoogassa olevien silmät olivat häneen kiinnitetyt." Voi ihan mielessään nähdä tuon tilanteen. Jeesuksen lukemisen ääni on vaiennut. On hiljaista, ei kuulu muuta ääntä, kuin mitä ehkä kirjan käärimisestä tulee. Hän käärii huolellisesti kirjan ja kun se  on valmis, ojentaa sen säilöön laitettavaksi. Jännitys tiivistyy. Jeesus istuu. Kaikki odottavat, mitä häneltä nyt saadaan kuulla.

"Tänä päivänä tämä kirjoitus on käynyt toteen teidän korvainne kuullen", kuullaan hänen sanovan. Mitä väki siitä mahtoi ajatella? Vai eikö ajatellut mitään, odottaessaan ehkä jotain ihmeitä näkevänsä? Jeesus kuitenkin puhui nyt. Se oli kuulevien korviin jotain hyvältä kuuluvaa, sillä sanotaan, että: "kaikki lausuivat hänestä hyvän todistuksen, ja ihmettelivät niitä armon sanoja, jotka hänen suustansa lähtivät." Armon sanoja... Mitä he olivat muulloin saaneet synagoogassa kuulla? Ja nämä armon sanat lausui poika heidän kotikylästään; puuseppä itsekin. Mistä hänellä oli tällaiset sanat sanottavaksi?

Mutta... hän puhuu kyllä hyvin ja kauniisti, mutta eikö jo päästäisi itse asiaan ja nähtäisi jotain? Jeesus vaistosi ilmassa väreilevän odotuksen. Hän totesikin: "Kaiketi aiotte sanoa minulle tämän sananlaskun: 'Parantaja, paranna itsesi'." ja "tee täälläkin, kotikaupungissasi, niitä suuria tekoja, joita olemme kuulleet tapahtuneen Kapernaumissa." Siinä se tuli. Nyt alkaa käydä todella jännittäväksi, ajatteli kansa.

Vaan mitä he saivat kuulla? Jeesus antoi ymmärtää olevansa  profeetta, jota ei ole kotikaupungissaan otollinen... Suututtavaa puhetta. Jeesus kehtasi puhua Sarpatin leskestä ja syyrialaisesa Naemanista ja tarkoitti sitä, että ei silloinkaan oma kansa saanut mitään, vaan muualla olevat! Jotkut tajusivat heti Jeesuksen puheen tarkoituksen, ja jonkun posket alkoivat ensimmäisenä punehtua suuttumuksesta! Kuinka hän kehtasi, suhahti varmaan joku kohta toiselle. Ja niin kiihtymys ja suuttumus tavoitti lopulta nekin, jotka eivät muutoin olisi puhetta pahana pitäneet. Ensimmäiset suuttuneet olivat jo nousseet vihaisina ylös ja joku oli jo ehtinyt Jeesuksen luo ja kiskoi häntä käsipuolesta pois puhujanpaikalta. Siihen riensi muitakin.

Nyt Jeesusta alettiin tuupata ulos. Suuttuneet kyläläiset olivat nyt niin raivoissaan, että heidän kiihkonsa suorastaan sokaisi heidät. He aikoivat syöstä Jeesuksen, oman kaupunkinsa tutun kasvatin, jyrkänteeltä alas. Mutta sitten tapahtui jotain hyvin outoa. Jeesus kääntyi. Joku voima esti väkeä jatkamasta. Heidän oli irrotettettava otteensa.  Ja sanotaan, että Jeesus "lähti pois käyden heidän keskitsensä". Kukaan ei enää mahtanut hänelle mitään. Mitähän kansa ajatteli siinä? Mitä he ajattelivat illalla kotona? Ajattelivatko he kenties, että hänessä kuitenkin oli joku ihmeellinen voima?

Jeesus meni Kapernaumiin.  Ja siellä kansa oli "hämmästyksissään hänen opetuksestansa, sillä hänen puheessaan oli voima." 


Nämä tapahtumat ja Raamattulainaukset: Luuk. 4:16-32.

Jaakob - paljon kokenut... Kun toivo ja luottamus alkoi vertyä

Jaakob oli kaksosveljeksistä se nuorempi. Hän oli kotona viihtyvä, toisin kuin veljensä Eesau. Eesau oli isänsä suosikki, Jaakob äitinsä.

Jaakob riitaantui veljensä kanssa niin pahoin, että joutui lähtemään pakomatkalle äitinsä suvun luo. Pakomatka tosin nimettiin vaimonhakumatkaksi. Syy koko matkaan oli kuitenkin se, että Jaakob onnistui, äitinsä avustuksella, järjestämään itselleen isänsä siunauksen, joka olisi kuulunut esikoispojalle, eli Eesaulle. Tämän tapahtumasarjan alkuun liittyi Jaakobin keittämä keitto, jota Eesau nälkäisenä halusi. Vaan lienee Jaakobin ajatuksissa kytenyt jo kauan ennen sitä kateus veljensä esikoisasemaa kohtaan.

Pakomatkalla Jumala ilmaisi kuitenkin olevansa Jaakobin kanssa. Jaakob näki unen enkeleistä tikapuilla.

Enonsa luona Jaakob joutui tämän pettämäksi. Eno lykkäsi hänelle ensin vaimoksi vanhimman tyttärensä, kun Jaakob nuoremman oli ilmoittanut haluavansa. Se nuorempikin hänelle sitten annettiin, mutta nyt hänellä oli kaksi vaimoa yhden sijasta.

Jaakobin lempivaimolle ei kuulunut lapsia. Se vanhempi vaimo kylläkin sai. Sekä kummankin vaimon orjattaret. Vuosien odotuksen jälkeen lempivaimokin sai lapsen. Ja toisenkin, mutta toinen synnytys vei hänet hautaan.

Jaakob rakasti kuolleen vaimonsa esikoista kaikkein eniten. Se aiheutti vihaa kaikissa muissa Jaakobin pojissa. Pojat laativat katalan juonen ja uskottelivat Jaakobille, että lempipoika oli joutunut pedon suuhun. Todellisuus oli kuitenkin se, että nuorimies (17 v.) oli myyty orjaksi Egyptiin.

Jaakob joutui nyt opettelemaan elämää ilman lempilastaan.

Sitten tuli maahan nälänhätä. Se oli niin kova, että Jaakob lähetti kaikki poikansa, nuorinta lukuunottamatta, pitkälle viljanhakumatkalle Egyptiin. Toiselle viljanhakumatkalle Jaakobin oli annettava nuorinkin poikansa mukaan. Nyt hänellä ei ollut kotona yhtään poikaa...

Odotus oli varmaan tuskainen ja kaikki pelot varmaan läsnä koko ajan. Tulisiko kukaan heistä koskaan takaisin? Menettäisikö hän kaikki poikansa? Kaikki... Nekin joita hän oli väheksynyt...

Pitkän odotuksen jälkeen tulee sekin päivä, että joku tuo tietoa, että hänen poikansa palaavat. Se ilahdutti. Varmaan suuri helpotuksen huokaus kuului hänen suustaan, ja samalla kiitos Korkeimmalle.

Mutta kun poikansa sitten alkoivat kertoa reissustaan ihmeellisiä asioita: mm. hänen ammoin pedon suuhun joutuneesta pojastaan, joka muka olisi elossa, ei Jaakob halunnut kuulla. Hän oli kuin jäässä. Hän ei halunnut, että vanhoja haavoja revittäisiin auki. Mitä pojat oikein yrittivät moisilla puheilla, että Joosef muka olisi elossa?

Vaikea sitä oli muidenkaan uskoa, mutta pakkohan se aikaa myöten oli, kun mukana oli  vielä kaikenlaista tavaraa ja kerrotut asiat sellaisia, ettei sellaisia voinut keksiäkään. Mutta pojat ja koko Jaakobin kotiväki saivat tehdä olan takaa työtä, että tämä vanha isä, mielessään jo kaiken luovuttanut, saatiin uskomaan, että se, mistä puhuttiin, oli totta.

Vähitellen Jaakobin toivo ja luottamus alkoi vertyä. Lopulta hän oli niin iloa täynnä, että tunsi ihan nuortuvansa. Sen myötä hänestä tuli innokkain odottaja muuttoa ajatellen; hän halusi päästä pian näkemään rakkaan poikansa Joosefin.

Vaikea kuvitella, millainen se kohtaaminen isän ja pojan välillä oli...

Ehkä se oli kuin aurinko olisi noussut!

Kartanonherran mailla

"Autuas, se, jonka sinä valitset ja otat tykösi, esikartanoissasi asumaan! Salli meidän tulla ravituiksi sinun huoneesi hyvyydellä..." Ps. 65:5

"Esikartano", pieni kartano ison mailla?

Kartanonherran lapset?  Hänen omiaan, nimiinsä otettuja, rakastettuja...

Kartanonherra näkee lapsensa aina ja huolehtii heistä joka aika. Hänen maillaan asuvat lapsensa näkevät hänet ja tietävät, että heistä huolehditaan joka aika.

Kartanonherran mailla asuessa saattaa toisinaan käydä niin, että hätäännymme jonkin ongelman takia. Ajattelemme kuten entisessä elämässämme, emmekä tiedä kuinka ongelmamme voisi mitenkään ratketa. Unohdamme kartanonherran ja asemamme. Olemme hänen lapsiaan, elämme hänen maillaan, hänen kartanonsa hyvyyksistä, hänen huolenpidostaan.
Kun meillä on ongelma, tieto siitä tavoittaa hänet heti. Silti hän pitää siitä, jos itsekin rohkenemme asiamme hänelle kertoa. Emme vain usein rohkene tai kehtaa, kun emme ole oikein tajunneet asemaamme vielä. Emme ole  emme vieraita, vaan hänen lapsiaan. Sen tajuaminen vie aikaa. Samoin se, että opimme pois vanhasta, ja opimme uutta.

---
Tekstini sai alkunsa kun luin Wislöffin kirjaa "Voimallinen on hänen armonsa", tälle päivälle merkittyä tekstiä. Siinä oli tuo yllämainittu jakeenkohta sekä selitystä siitä, kuinka me emme itse valinneet häntä, vaan Jumala määräsi "meidät, köyhät syntiset, lapsikseen" ja kuinka olemme autuaita. Mainittiin kaksi asiaa, jotka  siihen sisältyy: Saamme elää Jumalan esikartanossa ja meidät ravitaan Jumalan huoneesta. (Noin omin sanoin ilmaistuna.)

Häntä ei ajettu pois

Nainen katseli katua pitkin kulkevaa väkijoukkoa. Se tuli häntä kohti. Sen etunenässä näkyi tulevan eräs, jonka hän tunsi; eräs, joka ei hänen puoleensa katsoisikaan. Mutta kuka oli tuo toinen? Heidän tultuaan lähemmäksi, nainen tajusi, että tuo toinen nyt varmaan oli se, josta hän oli kuullut puhuttavan, se erikoinen mies. Mikähän hän oikein oli miehiään.

Väkijoukko oli nyt melkein naisen kohdalla. Tuo tuttu kaupungin silmäätekevä marssi hänen ohitseen vilkaisemattakaan häneen, kuten hän oli arvannutkin. Näyttipä vielä, että tuo olisi kiirehtinyt askeleitaan hänen kohdallaan.  Mutta tuo toinen, kääntyi katsomaan häntä. Ja millainen katse se olikaan! Sellaista hän ei ollut nähnyt ennen. Siinä ei ollut halveksuntaa, eikä myöskään himoa, jota hän oli tottunut miesten katseesta usein näkemään. Tämä oli aivan jotain muuta. Se katse oli lempeä, tuntui ikäänkuin porautuvan hänen sielunsa syvyyksiin. Ja mikä ihmeellisintä, hän tunsi, että häntä rakastettiin!

Nainen jäi hämmentyneenä seisomaan paikoilleen, kun väkijoukko marssi hänen ohitseen. Nyt hän ei enää huomioinut muita katseita, joita häneen luotiin. Millainen mies tuo oli? Voi, kunpa hän voisi puhutella tuota miestä, kuulla hänen ääntään ja nähdä vielä hänen kasvojaan. Mihin tuo mies oli menossa? Hänhän kulki sen hänen tuntemansa kaupunkilaisen kanssa. Ja nainen päätti lähteä  seuraamaan väkijoukkoa nähdäkseen mihin he menivät. Simonin talo. Sinnehän he menivät. Olisihan tuo pitänyt arvata.

Yht'äkkiä naiselle tuli mieleen juuri ostamansa kallis hajuvoidepullo. Hän käänteli sitä kädessään. Hänhän oli aikonut... ei, mutta nyt hän keksi! Hän katseli kuinka taloon syömään kutsutut kävelivät sisään. Hän liittyi sydän pamppaillen viimeisten joukkoon. Ajettaisiinko hänet pois. Kaikilla tuntui olevan niin kiire, ettei juuri kukaan kiinnittänyt häneen enempää huomiota. Heidän huomionsa oli siinä miehessä, jonka hänkin halusi nähdä.  Ihmiset siirtyivät aterioimaan, mutta nainen jäi seisomaan hetkeksi ovenpielen pimentoihin, olihan siinä muitakin katselijoita.

Kun ateriointi oli jo alkanut, nainen päätti rohkaista mielensä ja syöksyi nopeasti, mutta peloissaan tuon ihmeellisen miehen jalkojen ääreen. Hän näki miehen pölyiset jalat ja kosketti niitä. Nehän tarvitsisivat pesua. Mies ei ajanut häntä pois, kun katsoi kuka hänen jalkoihinsa koski. Saman lempeän katseen hän näki miehen silmistä jälleen. Nainen alkoi itkeä. Hän ei oikeastaan käsittänyt sitä, mutta itku vain tuli. Siitä tipahteli kyyneleitä miehen jaloille, joita nainen pyyhki ensin kädellään. Lopulta hän itki niin paljon, että hän pyyhki jalkoja jo hiuksillaan. Hän tunsi jotain uutta sydämessään, kaipausta saada syntinsä anteeksi.

Nainen ei välittänyt keskustelusta, jota  pöydässä käytiin. Mies kääntyi puhumaan Simonille jotain, mutta nainen oli niin suurten tunteiden vallassa,  ettei hän ensin kuunnellut sitä mitä Simonille puhuttiin. Ei hän myöskään välittänyt paheksuvista katseista, joita häneen luotiin. Hän kuuli lähinnä oman sydämensä kaipauksen. Se suorastaan huusi. Hänen syntinsä olivat niin suuret! Kunpa ne voisi saada pois... niinkuin tuo lika näistä miehen jaloista. Hän suuteli nyt noita jalkoja ja alkoi voidella niitä sillä voiteella, jonka hänen mukanaan  oli.

Yht'äkkiä hän kuuli, että mies puhui hänestä talon isännälle.  Nainen käänsi katseensa miehen jaloista,  ja näki, että mies katsoi suoraan häneen. Nainen kuuli miehen sanovan juuri hänelle: "Sinun syntisi ovat anteeksiannetut." Tuo mies, Jeesus, puhui sen hänelle! Voiko se olla totta, että hänen syntinsä pyyhittäisiin pois? Jos se oli totta, se oli ihmeellistä. Hänen näitä ajatellessaan, hän kuuli vielä Jeesuksen äänen lausuvan hänelle: "Sinun uskosi on sinut pelastanut; mene rauhaan."

Mene rauhaan! Nyt naisen sydämessä alkoi soida ihmeellinen ylistyslaulu. Se oli vapahdetun kiitoslaulu!


Sama Jeesus Hän on edelleenkin. Ei Hän aja pois sitä, joka hänen puoleensa kaipaa.


--
Kertomus löytyy Raamatusta kohdasta:
Luukas 7:36-50.

Taivaallinen postikonttori

Siinä niitä oli, Taivaallisen postimestarin jalkojen juuressa, iso kasa paketteja. Hänen tehtäviinsä kuului avata ne, ja toimia sitten sen mukaan, miten paketin sisältö kulloinkin edellytti toimimaan. Siinä oli  kasassa näkyvissä muutama valtavan suuri paketti, jotka heti kiinnittivät huomiota. Sitten oli monta hyvin tavallisen oloista, joista jotkut olivat jopa narulla sidotut ympäriinsä ja olipa joissakin näkyvissä teippiäkin. Useimmat olivat ihan siististi paketoituina, laatikossa. Sellaisestahan sitä siisteimmän paketin saa. Mutta kyllä oli vielä ihan ruskeaan paperiinkin käärittyjä lähetyksiä, joista useat näyttivät hyvin epämääräisen muotoisiltakin. Olipa siellä matkalla repaleiseksikin menneitä paketteja. Monennäköistä merkintää oli myös pakettien kyljissä; mikä kiireellisenä pyydettiin toimittamaan, mikä pitämään katon alla, että kuivana sisältö pysyisi. Ja löytyipä siellä särkyvän merkkikin  jossakin laatikossa. Ja tuolla näkyi yksi, joka piti oleman tietty puoli ylöspäin. Postimestari käänteli hieman paketteja. Hän tutki tarkkaan mitä siinä kasassa oli. Ikäänkuin hänen silmänsä olisivat etsineet jotain. Ja niin hän etsikin. Hän noukki nyt isojen pakettien välistä sormiensa väliin pienenpienen paketin. Sellaisia olisi mahtunut hänen kämmenelleen useampiakin samalla kertaa. Postimestari mietti itsekseen, etteivät ihmiset hänen työtään useinkaan ymmärrä. Jotkut luulevat, että mitä näyttävämpi paketti, sen nopeammin se tulee avattua ja käsiteltyä. Miten väärin se luulo olikaan. Hän, Taivaallinen postimestari ei avannut hänelle lähetettyjä paketteja sillä perusteella. Hän avasi ne tärkeysjärjestyksessä paketin sisällön mukaan. Lähetyksiin oli yleensä kirjoitettu sen sisältö ja postimestarilla oli muutenkin tarkka vainu sen suhteen, mikä kulloinkin piti avata.  Nyt se oli tuo pieni, vaatimattoman näköinen paketti. Sen sisältökin oli pieni, mutta ei silti vähemmän tärkeä. Se, joka tuon oli lähettänyt, tuli saamaan  vastauslähetyksen postimestarin leimalla varustettuna.

---
Tällä kertomuksella on puutteensa. Tällä halusin kuitenkin sanoa, että Taivaallinen Isämme kuuntelee kaikenlaiset asiamme, ovat ne sitten valtavan isoja ja vaikeita, tai hyvinkin pieniä muihin verraten. Kenties joskus ne omat vaikeudet tuntuvat ihan "lillukanvarsiin" kompastelulta, mutta kyllä Hän nekin huomioi. Ei Häneltä jää näkemättä ja  huomioimatta mikään.

Omiin "lillukanvarsimietteisiini" näitä ajattelin, ja piirsin ensin kuvan. Sitten sanoilla samaa yritin sommitella. Kaikenkokoiset rukoukset huomioidaan, kaikenkokoiset asiat.

Muistatko Elisan henkiin herättämän pojan?

Eliakin  teki sellaisen ihmeen, mutta nyt on puhe Elisan tuttavaperheen tapahtumista. Tapahtuipa sille perheelle muutakin ihmeellistä. Profeetta Elisalla oli siis Suunem-nimisessä paikassa tuttu pariskunta. Vaimo oli alunalkaen kutsunut Elisan heille syömään ja aina kun Elisa sattui kulkemaan siellä päin, hän poikkesi taloon. Sitten vaimo ehdotti miehelleen, että tuolle hänen nähdäkseen Jumalan pyhälle miehelle muurautettaisiin oikein oma, pieni huone talon yläkertaan. Sinne sitten laitettaisiin sänky, pöytä, tuoli ja lamppu, että profeetta voisi aina heillä käydessään  vetäytyä sinne. Niin sitten tehtiinkin.

Erään kerran Elisa taas tuli ja hän oikaisi itsensä sängylle. Hän oli varmaan kovin hyvillään tästä vartavasten hänelle tehdystä lepopaikasta. Hän nimittäin kutsui palvelijansa Geehasin ja käski tätä kutsumaan vaimon puhuteltavakseen. Elisa arvosti kovin sitä vaivannäköä, joka hänen puolestaan oli tehty ja hän halusi kysyä vaimolta, voisiko hän nyt puolestaan tehdä jotain tuon vaimon hyväksi? Olisiko vaimolla vaikkapa jotain asiaa esitettäväksi kuninkaalle tai sotapäällikölle? Eipä ollut mitään sellaista, koska ihan oman heimonsa keskellä rauhassa asuivat. No, sitten Elisa palvelijansa kanssa mietti, että mitähän heidän hyväkseen olisi mahdollista tehdä. Sittenpä Elisan palvelija Geehasi keksi: Heillä ei ole poikaa. Elisa käski jälleen kutsua vaimon eteensä ja ilmoitti tälle, että tulevana vuonna tähän samaan aikaan vaimolla olisi poika sylisssään! Nainen ei tohtinut uskoa moista. Hän sanoikin sen ääneen. Mutta niinpä vain kuitenkin kävi, että tuo vaimo synnytti pojan, juuri silloin kuin Elisa oli ennustanutkin!

Kuvituksena joskus tekemäni Elian matkassa -peli.

 

Vuosia kului ja tuo poika kasvoi isommaksi,  eräänä päivänä hän meni isänsä luo, joka oli pellolla leikkuuväen kanssa. Pojan päätä särki kovasti ja hän valitti sitä isälleen. Isä käski palvelijan kantaa pojan kotiin äitinsä luo. Poika oli kovin sairas, sillä poika istui äitinsä sylissä keskipäivään asti ja kuoli siihen äitinsä syliin. Äiti kantoi poikansa yläkertaan profeetan huoneeseen ja laski poikansa profeetan sängylle. Sitten hän lähetti miehelleen sanan, että hän tarvitsee nyt aasin, sillä hänen pitää lähteä käymään profeetan luona. Asiaa hän ei kertonut ja hänen miehensä ihmetteli, että miksi nainen sinne nyt lähtee, kun ei ole mikään juhla-aikakaan? Vaimo vain käski miehen olla huolehtimatta. Sitten nainen lähti palvelijan kanssa nopeasti matkaan.
He tulivat sitten Elisan asuinpaikkaan Karmel-vuoren juurelle. Elisa näki hänet jo kaukaa ja käski palvelijansa Geehasin rientää häntä vastaan kysymään, että oliko heillä ja pojalla kaikki hyvin? Nainen vastasi palvelijalle vain, että hyvin on, ja riensi eteenpäin. Elisan luo tultuaan nainen  kumartui ja tarttui Elisan jalkoihin ahdistuksissaan. Geehasi aikoi ajaa hänet pois siitä, mutta profeetta näki, että nyt oli naisella jokin suuri hätä, jota Jumala ei vielä ollut ilmoittanut hänelle. Silloin nainen sai kysytyksi, että oliko hän pyytänyt saamaansa poikaa... Silloin Elisa käsitti. Hän käski Geehasin kiireesti lähteä, pysähtelemättä ja ketään tervehtimättä kulkea ja mennä pojan kotiin ja siellä asettaa Elisan sauva pojan kasvoille. Mutta nainen ei suostunut ilman Elisaa lähtemään ja niin Elisakin lähti matkaan.
Geehasi oli jo edeltä mennyt ja tehnyt saamansa ohjeen mukaan. Mitään ei kuitenkaan ollut tapahtunut. Sitten tuli Elisa paikalle ja hän halusi jäädä huoneeseen kuolleen kanssa kahden. Sitten hän kumartui pojan ylle; silmät silmien päälle ja kädet käsien päälle ja pojan ruumis lämpeni. Sitten Elisa käveli hetken huoneessa ja kumartui uudestaan pojan ylle. Nyt poika aivasti seitsemän kertaa ja heräsi! Vaimo lankesi ilosta profeetan jalkoihin, otti poikansa ja meni ulos. Voi vain kuvitella, mitä he kaikki tunsivat kaiken tapahtuneen jälkeen - isäkin, jolle asioiden kulku sitten selvisi...

Sitten tuli aika, että Elisa  kehotti perhettä muuttamaan, ihan mihin tahansa haluaisivatkin asettua, sillä oli tulossa seitsemän vuoden nälänhätä. Perhe otti todesta luotettavaksi tietämänsä profeetan neuvon ja jättivät kotinsa ja omaisuutensa muuttaessaan filistealaisten maahan. Kun seitseman vuotta oli kulunut, palasivat he takaisin. Vaimo meni kuninkaan puheille, jotta voisi saada takaisin talonsa ja peltonsa. Kuinka ollakaan, juuri silloin "sattui" olemaan kuninkaan puheilla Elisan palvelija Geehasi, jonka piti kuninkaalle selostaa Elisan tekemiä ihmeellisiä asioita. Geehasi oli juuri kertonut kuninkaalle, kuinka Elisa herätti kuolleen pojan henkiin ja juuri silloin tuon pojan äiti tuli sinne anomaan omaisuuksiaan takaisin! Ei varmasti sattuma ollut. Niin pojan äiti sai vielä itse selostaa  kuninkaalle nämä ihmeelliset asiat.  Ja ne kuultuaan kuningas määräsi erään hovimiehen naisen matkaan varmistamaan, että nainen saisi kaiken ennen omistamansa jälleen takaisin. Vaimon käskettiin  saada takaisin jopa pellon sadot siltä ajalta, jotka hän oli ollut poissa!

Ihmeellinen on Herra!

Nämä kertomukset löytyvät Raamatusta 2. Kuningasten kirjasta: luku 4:8-37 ja luvusta 8 jakeet 1-6.

Mihin sen katseeni luon

"Olenhan minä sinua käskenyt: Ole luja ja rohkea; älä säikähdy äläkä arkaile, sillä Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi, missä ikinä kuljetkin."  Joos. 1:9

Sotatanner edessä. Vielä vallitsee hiiskumaton hiljaisuus. Sotilas on jännittynyt. Hän tuntee kuinka yhä suurempi pelko alkaa vallata häntä, kun hän tuijottaa edessään olevan aukion yli. Siellä odottavat vihollisen sotilaat ja kohta heidät on kohdattava. Hänen katseensa hakeutuu vihollisen aseisiin ja hän jää tuijottamaan ajatuksissaan erään aseen piippuun.  Syökseekö se kohta luotinsa minuun, sotilas ajattelee. Sitten joku tönäisee häntä kylkeen. Hänen vierustoverinsa on huomannut tilanteen, että kaverilla ei kaikki ole niin kuin pitää. Hän oli nähnyt kuinka hikivesi alkoi valua vieruskaverin kasvoilla ja hän näki mihin kaveri oli silmänsä kiinnittänyt. Tunsihan hänkin sen pelon. Mutta hän muisti myös tuona hetkenä, että katse tulikin kiinnittää tuohon edessä edessä seisovaan päällikköön. Tuohon, joka seisoi heidän joukkojensa edessä. Tuo päällikkö oli monet sodat käynyt - ja voittanut. Ja eikö hän ollut nytkin puhunut heille rohkaisevasti: - Älkää pelätkö. Katsokaa minuun. Ja niin havahtui jo kauhuissaan olevakin luomaan silmänsä Häneen.

---
Tämä teksti oli siitä Avoimesta kirjasta, johon muutamia päiviä sitten aloin käsin joitakin tekstejäni kirjoittaa ja  kuvitukseksi liimata kiiltokuvia tai mitä nyt sattuukin löytymään. On siis semmoinen  kiiltokuvavihon,  muistiinpanovihon, hartauskirjan yhdistelmä. 

Miten vaikeaa se onkin usein käytännössä pitää katseensa Hänessä ja omalle kohdalle omistaa tuokin yllä olevan jakeen lupaus...

Kuninkaan ystävä

Tietä pitkin kulki vaeltaja. Hän oli vaatimattoman näköisesti varustautunut. Ei ollut hänellä hienoja vaatteita ja hänen matkavarusteensakin olivat kovin kehnon näköiset.  Mikä lie köyhä, ajatteli hänen ohitseen hienoissa varustuksissaan porhaltanut toinen matkalainen.
Tämä toinen oli matkalla kauas. Hän oli tälle matkalleen hankkinut kalliit varustukset, koska hän tavoitteli pääsyä kuninkaan puheille. Tai no, jos nyt edes pääsisi  esittämään asiansa jollekin hänen palvelijalleen ensin. Se häntä hieman huolettikin, kuinka se mahtaisi onnistua. Eihän hän tuntenut sieltä ketään. Olihan hän tosin varannut mukaansa  arvokkaita lahjoja, ne varmaan avittaisivat hänen asiaansa, hän itsekseen myhäili, vaunujen vieriessä eteenpäin. Kyllä se sisäänpääsy varmaankin hänen lahjojensa myötä onnistuisi.
Ensimmäinen vaeltaja oli jo hieman väsynyt. Hänen jalkojaan särki ja hänestä olisi tuntunut hyvälle päästä edes vähäksi aikaa vaunujen kyytiin. No, hän istahti kivelle lepäämään. Siinä hän mietti matkaansa, samalla katsellen äsken ohiajaneiden vaunujen lennättämiä pölypilviä kaukana edessään. Tämähän oli hänen tapansa matkustaa; raikkaissa tuulissa, hitaasti kiiruhtaen. Välillä hän tapasi ihmisiä, joiden kanssa kulki hetken matkaa. Ja joiden kanssa hän jutteli matkasta; kysyi minne vierustoveri oli matkalla ja kertoi myös omastaan. Eipä hänellä montaa vierustoveria ollut kertynyt, jolle olisi omasta määränpäästään voinut kertoa. Jokunen kuitenkin. Näille muutamille hän oli kertonut, sen mitä hänen ystävänsä oli käskenyt, että tuon ystävän luokse voisi halukas matkalainen ohjata askeleensa. Jotkut kiinnostuivatkin asiasta ja kysyivät lisää tästä asiasta.
Ja matkalainen kertoi. Hän kertoi, että tuo ystävä oli hyvin varakas ja ystävällinen luokseen tuleville. Kuka vain oli hädässä, tai vaikka ei mitään hätää olisi matkalaisella ollutkaan, niin hän saattoi tulla tämän ystävän linnaan. Sillä linnassa tämä asui...
 - Ai, linnassa... kuului usein kanssamatkaajan suusta. He  saattoivat sanoa: - Eihän sitä tämmöinen vaatimaton matkailija voi sinne mennä... mihinkään linnaan. - Joku halpa matkustajakoti tässä pitää etsiä. Mutta kun vaeltaja kertoi lisää, löytyi aina silloin tällöin joku, joka uskoi. Ja teki vaeltajan ohjeen mukaan.
Mutta sitten oli niitäkin, jotka eivät ottaneet hänen sanojaan todesta. Ja niitä, jotka porhalsivat polleana hienoissa, omissa varustuksissaan portille - eivätkä päässeet sisään... Ja minkätähden? He eivät olleet kuulleet terveisiä vaeltajalta, joka oli kuninkaan ystävä. Vaatimaton matkalainen.
 

Käsiinsä piirrettynä

Mies avaa kätensä ja katsoo kämmentään. Siinä on ruma jälki. Se tuli siihen luodista, joka lävisti hänen kätensä. Mies värähtää tuskallisista muistoistaan ja ravistaa päätään ikäänkuin haluten karistaa ikävän muiston mielestään. Hän kääntää katseensa kauas mietteissään.

Sitten hän katsahtaa uudestaan kättään. Hänen mieleensä tulee uusi ajatus. Hän ajattelee henkilöä, jonka puolesta jälki hänen käteensä tuli. Olisiko hän toiminut toisin, jos nyt saisi asian päättää? Tai jos nyt tulisi sama tilanne? Sama tilanne... vankileirillä... Hänen rakas ystävänsä olisi kuollut, jos hän ei olisi laittanut kättänsä tieten väliin ja työntänyt kiireesti ystäväänsä syrjään ja ottanut samalla luodin omaan käteensä. Vanginvartija oli raivostunut, mutta siihen oli tullut hänen pomonsa, joka oli sanonut, että nyt riittää...

Tuo  hänen rakas ystävänsä on nyt kaukana, eikä hänestä ole kuulunut pitkään aikaan mitään. Mutta... edelleenkään hän ei voisi toimia toisin. Mies puristaa kätensä nyrkkiin ja hänen suupielensä kiristyvät.  Hetken hän on mietteissään ja sitten hän avaa hitaasti nyrkkinsä. Hän katsoo jälleen rumaa arpea - ja hänen suupieliinsä nousee hymynkare. Hän näkeekin nyt  kädessään ikäänkuin ystävänsä onnelliset kasvot. Hänen ystävänsä saa elää - vapaana.  

(kuvitteellinen kertomus)

------

Kädet ovat aina näkyvissä. Niihin kiinnittää yleensä huomiota vain, jos niissä on jotain erikoista. Jeesuksella on molemmissa käsissään naulan jäljet. Niitä katsoessaan Hän näkee meidän kuvamme...