Eilen oltiin isännän kanssa seurakuntamme rukoushuoneella. Sieltä kuultuna poimin näitä ajatuksia. Tilaisuuden juontaja ensin mainitsi, että olisi oikeastaan halunnut perua sen sovitun osuutensa. Hänellä oli ollut joku epäonnistumisen kokemus aiemmalta päivältä. Mutta kuitenkin hän sitten halusi sen sovitun hommansa hoitaa. (Ja hyvä, että hoiti, sillä en minäkään tässä nyt kirjoittaisi tätä, jos hän ei olisi puhunut.)
Hän otti sitten puheessaan esille sen leiviskäjutun, jonka Jeesus kerran kertoi. Ja siitä varsinkin sen yhden leiviskän saaneen asian. Epäonnistuminen leivisköiden käytössä ei ole niin paha, mutta se on, jos niitä ei epäonnistumisen pelossa käytä lainkaan, siis koskaan. Sen takia se on paha, että kun sitä ei käytetty, niin joku ei ehkä koskaan kuullut evankeliumia - kun siis se leiviskäjuttu näin uskonasiohin ajatellaan. Minua puhutteli tämä asia, koska olen äärimmäisen huono varsinkin puhuen kenellekään mitään sanomaan Jeesuksesta; muutenkin puhumaton, ellei joku toinen aloita, jne... Mutta jos ei koskaan millään tavalla, mitään kerro, ei myöskään voi kuulla, ei uskoa. Sitten oli vielä sekin jostain lähetyskirjeestä kerrottu tapaus, kun joku nainen oli tullut uskoon, kun oli vain sivusta kuunnellut kahden miehen keskustelua.
Mistä me voimme tietää, milloin kukakin vaikuttuisi kuulemastaan - jos kuulisi? Tai jos vaikka lukisi, näkisi, kokisi, kohtaisi...
'Usko tulee kuulemisesta, mutta kuinka he voivat kuulla, jos kukaan ei julista...' tulee mieleen nyt kirjoittaessa.
Sitten siellä tilaisuudessa oli eräs nainen musiikkivastuussa. Hänkin oli kokenut sellaista epäonnistumisen tai riittämättömyyden tunnetta, että mitä hän nyt siinä... Mutta niin ihana ja taitava soittaja ja laulaja. Isäntäkin tilaisuuden jälkeen mainitsi ne laulamiset.
Voi meitä, me kaikki taidamme tuijotella liikaa itseämme, mahdollisia virheitämme ja kelvottomuuttamme; vaikka Jeesus tahtoisi, että käyttäisimme sitä vähääkin, mitä meillä on.
"Mitä ne ovat näin monelle?" Mutta yhäkin Jeesus tekee niitä leipä- ja leiviskäihmeitä!
