Se oli Aasaf, joka kirjoitti psalmin 73...

Sen, joka muistetaan usein loppusanoistaan: "Mutta me minun onneni on olla Jumalaa lähellä..."

Sitä asemaa siinä, ja millaista onni oikeastaan on, hän oli joutunut pohtimaan ankarasti. Onni ei ollut kevyttä höttöä, ei vaaleanpunaista yläpilveä, ei suurta suosiota, eikä varakkuuttakaan, ei edes ilon tunnetta - ainakaan niinä ankaran ahdingon aikoina jolloin hän koki, että saa itse kuritusta joka aamu!

Häntä pisti sieluun niin paljon se kaikki, kun hän kadehtien katseli kuinka keveästi ja leveästi eläviä, kaikinpuolin hyvinvoivia ja terveitä jotkut toiset olivat; ja jotka sitten sen lisäksi olivat puheissaan hyvin armottomia ja röyhkeitä toisia kohtaan. Eikä röyhkeys ollut vain ihmisiä kohtaan, vaan heidän röyhkeät puheensa ulottuivat halveksimaan myös Jumalaa taivaassa...

Mutta sitten tuli Aasafille jokin käännekohta.

Pyhäkössä ollessaan Hän tajusi oman osansa moninverroin noita toisia paremmaksi: Noilla röyhkeillä, jotka eivät Jumalaa tunnusta, kunnioita ja palvele, on röyhkeiden äkkinäinen ja kurja loppu! Mutta: siinä samalla hän tajusi oman osansa ylivertaisen paremmuuden - kaikista olevista koetuksista huolimatta: 

"Kuitenkin minä saan aina olla sinun luonasi, ja sinä pidät kädestäni kiinni." Ps. 73:23 KR-92

Siinä hän sai - ja saa - olla, niinkuin Isän kainalossa ollaan - aina. Aina ja kaikissa tilanteissa. Aina Rakkauden ja huolenpidon kohteina❤️ Niin myös mekin!