Eihän se, että ihminen jaksaa ja saa aikaan kaikenlaista, tee hänen elämästään arvokasta - vaan se, että hän on Jumalan luomus!

Kokonaan toinen asia sitten on se, että miltä sellainen kaikki ihmisestä itsestä tuntuu, kun elämä näyttäytyy hyvin vähäeleisenä ja/tai vaivaiselta. Mutta vaikka se olisi sellaista, ihmisen kallis arvo ei muutu. Hän on yhä Jumalan kuva; hänen kuvakseen luotu. Vanhana ja vaivaisenakin. Jo luonnosta voimme nähdä sen, että uusi elämä tulee näkyviin, kun kasvi näyttää rapistuvan. Siihen uuteen kaikki tähtää siinä, kun silmiin näkyy rapistuminen, kuihtuminen.

"Ruoho kuivuu, kukkanen lakastuu,

 mutta meidän Jumalamme sana pysyy iankaikkisesti." Jes. 40:8

"Herra vie asiani päätökseen.

 Herra, sinun armosi pysyy iankaikkisesti;

 älä jätä kesken kättesi työtä." Ps. 138:8

"Herra tukee kaikkia kaatuvia,

 ja kaikki alaspainetut hän nostaa." Ps. 145:14

---

Vielä tämä näkökulma tähän asiaan: Kun minä piirustelen niitä vaatimattoman näköisiä piirustuksiani, ties mikä millekin jämäkartongille usein, on ne kuvat minulle jotenkin merkityksellisiä - minulle, ei välttämättä muille; koska he eivät aina tiedä, mikä sai minut tekemään sen. Ja vielä pitämäänkin sen itselläni.