Joskus on ainaista kivikkoa. Kun yhden kiven ylität, toinen on jo odottamassa. Epätoivo valtaa hyvin helposti sellaisessa maastossa, kun katselee, etttä kiviä vain näkyy edessä silmänkantamattomiin... Kuinka sitä jaksaa? Ei omin voimin jaksakaan. Askel kerrallaan, päivä kerrrallaan, matkasauvana toivo. Ja varsinkin matkaseurana Jeesus, joka tuntee senkin tien. Hän kulkee siinä vierellä ihan. Hänelle voi puhua pelkonsa matkalla. Hän vahvistaa ja rohkaisee. Hän nostaa kaatuneen ja taluttaa kompastelevaa. Hän auttaa kivikon yli, vaikka sinut pitäisi kantaa!
Psalmi 23 puhuu matkasta ja matkaseurasta: "Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat." Ps 23:4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti