Mikään ei ollut heidän silmissään enää samoin. Ensin oltiin odotettu hartaasti, että saataisiin jälleen tuntea kuivaa maata jalkojen alla. Kaivattiin tuntea myös auringon lämpö ja valo, ja kasvoilla raikkaat, lempeät tuulet. Kaivattiin ruohon vihreyttä, puiden ja kukkien näkemistä. Sitä, että saataisiin käyskennellä ulkona, nuuhkia ilmaa.
Kun arkista jälleen päästiin ulos, millainen se näky oli? Mahtoivatko toteutua ne haavekuvat, joita oltiin arkin pimeydessä haaveiltu? Kenties ei ihan niin. Olihan kaikki nyt toisin. Maailma ei ollut enää lainkaan sama. Oliko siinä mitään heille tuttua enää? Olivathan vesimassat varmasti vyöryttäneet kaiken mullinmallin ja arkkikin ties missä. Sen vuoriston nimen me kyllä tiedämme, koska se raamatussa mainitaan, jolle arkki pysähtyi: Araratin vuoristo. Mutta oliko tuo vuoristo tuttu Nooalle perheineen jo aiemmin vai tuliko se tutuksi heille vasta silloin, kun he arkista astuivat maalle? Nimettiinkö se vuoristo milloin?
Poissa olivat tutut ihmiset. Heidän näkemistään ei voitu enää haaveilla, sillä se tiedettiin varmasti, että ketään ei enää ollut. Olihan Jumala tehnyt asian hyvin selväksi. Koko maailma oli nyt heidän. He olivat pelastuneet ja se oli suuri ihme ja kiitoksen aihe. Mutta elämä, kaikki uuteen olotilaan totuttelu, oliko se kenties järkytyskin, että siihen sopeutuminen vei aikaa?
---
Nämä olivat mietteitäni kuvitellessan heidän uutta alkuaan. Voi olla, että Nooa sanoisi minulle, ettei se noin mennyt...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti