Vanhasta muistosta ensin: ... oli joku koulun juhla, olisiko ollut kevätjuhla, ihan alaluokilla... jonkinlainen kuoro lauloi juhlasalin etuosassa toisten edessä... yksi kuorotyttö pyörtyy lattialle. ...sinne melkein edessä istuvien jalkojen eteen... Tytön oma tunne, kokemus ja muistikuva, siinä tilanteessa siitä oli, että hän olisi ollut pidempäänkin pystyssä ja jatkanut laulamista, mutta se muistikuva ja tunne on vääristynyt. Todellisuus oli sitä, että hän kaatui jo ennenkuin itse tajusikaan. Herättyä hänelle kerrottiin, että hän pyörtyi jo aiemmin, kuin oma käsitys oli. Oma mieli kulki pyörtyessä vielä eteenpäin, vaikka oli jo taju ns. kankaalla.
No miten tämä sitten liittyy kantamiseen? Siten, että siellä koulun juhlassa tämä kuorotyttö kannettiin opettajan toimesta, hänen käsivarsillaan, opettajainhuoneeseen virkoamaan.
Meitä ihmisiä voidaan kantaa monenlaisissa tiloissa; joskus kiljuvina lapsina, jolloin rimpuilemme kenties kovinkin, ennenkuin rauhoitumme. Joskus on lapsen oma toive päästä syliin, kannettavaksi. Toisinaan kannettavana olevat nukkuvat. Tai eivät muuten tajua, että heitä kannetaan.
Aikojen kuluessa muistikuvat kannetuiksi tulemisista voivat hiipua harvaksi kuin harsokangas. Mutta tosiasia ei silti muutu.
(vanhempi käännös): "...minä olen kantanut teitä, niinkuin mies kantaa poikaansa..." Tai tyttöään.
"... Herra, teidän Jumalanne, kantoi teitä kuin isä lastaan koko sen matkan, jonka te kuljitte, aina tänne saakka." 5. Moos. 1:31 KR-92
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti