"Noihin aikoihin Hiskia sairastui pahasti ja oli jo kuolemaisillaan. Hän rukoili Herraa, ja Herra vastasi rukoukseen ja antoi hänelle merkin. Mutta Hiskia ei ollut kiitollinen osakseen tulleesta ihmeestä, vaan tuli ylpeäksi...." 2. Aik. 32:24-25 KR-92
"Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä..." Luuk. 17:15-16 KR-92
Nämä jakeet aamulukemisissani puhuttelivat minua. Kuinka helposti sitä voin itsekin olla, ja olen, kiittämätön. Jos ei ylpeyden tähden, niin vaikkapa sen vaikeuksien meren aallokoissa, niitä aaltoja katsellessa, silloin unohdan kiittää jo saamistani armon ihmeistä. Kun olisi sekin vaihtoehto, että ylistäisin "suureen ääneen" - Häntä, jonka viisaus on ylittämätön, ja joka kaikkea hallitsee. Armahtakoon minua Hän, joka on kaiken ylistyksen arvoinen!
Puhuttelevia jakeita kyllä. En muistanutkaan Hiskian paranemisesta tuota, että hän ei sitten ollutkaan kiitollinen. Sellainen ihminen kyllä helposti on... Minä olen parantunut joistakin pienemmistä vaivoista, mutta kun isommat ovat jääneet jäljelle, ei niitä paranemisia meinaa muistaa. Ja kauanko muistaisi kiittää isostakaan paranemisesta... Paha tautihan tuolla Hiskiallakin oli, kun oli jo kuolemaisillaan... Kyllä kiitollisuutta pitäisi opetella 🙏
VastaaPoistaEn minäkään muistanut tuollaista kohtaa. Noin on, että pitäisi tosiaan opetella🙏 Mutta olen huomannut että olen kyllä hidas oppija siinä. Mutta onneksi opettaja oppilaansa tuntee; se on lohdullista❤️
Poista