Saatamme kaivata lapsen tavoin, että joku tulisi ja asettuisi eteemme sen lapsen tasolle; kyykistyisi siihen silmiemme tasolle, puhuisi rauhoittavasti. Pitäisi kädestä kiinni, silittäisi ehkä hiuksia tai selkää. Tai ottaisi jopa turvalliseen syliinsä. Me Jumalan lapsetkin kaipaamme tällaista kohtaamista; tasollemme tulemista, katsomista silmiimme, kuuntelemista, kysymistä, rauhoittavaa puhetta joltakin turvalliselta "aikuiselta". Ja lapsiahan me olemme, mekin ns. aikuiset. Jotkut kokee hyvinkin pärjäävänsä, mutta ei jokainen. Ja julkisivunkin takana voi olla pelokas lapsi. Itse olen hyvinkin tarvitsevainen. Tänä aamuna en olisi kirjoittanut mitään, ilman tuota "viheriäistä niittyä" ja lupausta hänen läsnäolostaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti