Minua ilahdutti tänä aamuna tuo "jokaiseksi päiväksi". Kyse oli armosta. Se ei ollut tarjolla vain silloin, kun uskoon tulimme, vaan se on tarkoitettu tähänkin päivään! Mikä voimavara se onkaan, jos sen saa oivaltaa. Mutta usein on niin, että joku sisimmässämme sanoo, ettei se sinulle kuulu, ei se sinua nyt koske. Tai niin, että olet ymmärtänyt asian ihan väärin, sillä sinun pitää ensin tehdä tämä tai tuo asia, ja vasta sitten voit uskoa armon saaneesi - siis ansainneesi. Eikö se ajatus usein näin mene? Aika hurjaa itseasiassa. Meidänkö pitäisi parannella itseämme, tai sitä jo valmiiksi tehtyä työtä, jonka Jeesus omalla ristinkuolemallaan meille lahjaksi teki. Sekö ei meille riitä? Tai Jumalalle, kuten ääni sisimmässämme usein väittää... Ja niin me sitten epäilemme armon riittävyyttä. Toisille sen ehkä hyvinkin myönnämme, mutta itseltämme ehkä kiellämme sen.
"Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen." Gal. 5:1
---
Tämmöisiä pohdintoja. Luin siis tänä aamuna kirjaa Leipäpalasia/Ari Korolainen/Päivä ja siitä pohdintani saivat alkunsa. Siinä oli teksti nimeltä Ihmeellinen armo. Siitä nappasin tuon minua ilahduttaneen "jokaiseksi päiväksi" sanaparin. Se havahdutti minut ajattelemaan, että tänäänkin siitä saa pitää kiinni. Kiinni pitämisestä oli nimittäin samassa jutussa sellainenkin mainio kohta, Hilja Aaltosen sanoin, jolla kirjan kirjoittaja tahtoi rohkaista meitä pitämään kiinni armosta: "Pidä armosta kiinni kuin koira luusta."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti