Psalmista 37 - nuhteettomuus ja luvattu perintö

"Herra tuntee nuhteettomain päivät,
ja heidän perintönsä pysyy iankaikkisesti." Ps. 37:18

Luin psalmia 37. Siinä oli useampikin kohta, joka kiinnitti nyt enemmän huomiotani, koska luin sitä eri kirjasta, vaikka käännös silti oli ihan sama. Joskus ihan se, miten teksti kirjaan on painettu, saa huomion kiinnittymään vähän eri kohtiin.

Mutta yllämainitusta: nuo "nuhteettomain päivät". En koe itseäni nuhteettomaksi. Minussa on nuhteelle aihetta, ja varmasti enemmän kuin itse käsitänkään. Nuhteettomuudesta tulee mieleen täydellisyys... Jollaisia me emme ole.  Mutta se, mistä tässä kyse, on sitä, että vaikka minussa nuhteelle onkin sijaa, minun nuhteettomuuteni ei ole tästä maailmasta. Jos nyt näin voi sanoa. Se perustuu siihen, mitä Jeesus puolestani teki, eli hankki omalla kuolemallaan minullekin vapauden, syntien anteeksiantamuksen, armahduksen. Nuhteettomuuteni perustuu siis siihen, että olen armahdettu, sovitettu. Kun vanki on tuomionsa lusinut loppuun - tai saanut armahduksen, ei tuomiolla ole hänen elämässään enää valtaa.

"Ja heidän perintönsä pysyy iankaikkisesti." Pysyy, koska sen antaja on vakaa. Minkä hän lupasi, se on. Hänen päätöksensä ei ole kuin ihmisen mieli, joka muuttuu kaikkien mielitekojen ja ajatusten vaihdellessa. Ei, vaan Hän on vakaa. Kuin kallio. Samassa psalmissa sanotaan: "Mutta vanhurskasten pelastus tulee Herralta, hän on heidän linnansa ahdingon aikana." Ps. 37:39.

"Herra vahvistaa sen miehen askeleet,
jonka tie hänelle kelpaa.
Jos hän lankeaa,
ei hän maahan sorru,
sillä Herra tukee hänen kättänsä."
Ps. 37:23-24

"Jos hän lankeaa..." Nuhteen sijaa siis kyllä olisi yhtenään. Mutta kun asemamme on vahvemmissa kantimissa kuin omassa onnistumisessamme. Se on siinä, minkä Jumala itse meille valmisti! Ja sentähden "jonka tie hänelle kelpaa...".

Olkoon viikonloppusi siunattu!