Talutusnauhassa

Istuin eilen autossa odottelemassa isäntää. Siinä oli hyvä katsella ohikulkevia ihmisiä. Ja eläimiä. Nimittäin eräänä hetkenä huomioni kiinnittyi erääseen parivaljakkoon: koiraan - ja sen taluttajaan. Ensin huomioin koiran. Se tassutteli reippaasti, ja innokkaan näköisenä katseli ympärilleen, ikäänkuin, että mitähän kaikkea mielenkiintoista täällä on. Koira vilkaisi aina välillä nuorenpuoleista isäntäänsä. Kun parivaljakko tuli lähemmäs, huomioin, että isäntä puhui koiralle jotain. Tuli tunne, että hän kertoi koiralle, mihin nyt mennään. Ja koira vähän väliä vilkaisi isäntäänsä innokkaan tassuttelunsa lomassa. 

Siitä parivaljakosta tuli tunne, että siinä ei vain ollut koira taluttajan remmin päässä, vaan siinä oli  yhdessäkulkevat ystävykset  yhdistetty  sillä talutusnauhalla. Ja tuumin mielessäni, että sille koiralle se remmi ei varmaan merkitse mitään ikävää, vaan jotain kivaa isännän kanssa, kun päästään yhdessä ulos. 

Tuntuu vähän hassulta ehkä nämä mietteet, mutta minua puhutteli jotenkin se parivaljakko ja huomiot siitä. Miksemme mekin voisi yhtä hyvin kulkea luottavaisena Jumalan kanssa hänen talutusremmissään innokkaasti katsellen mitä kaikkea mielenkiintoista yhdessä kuljettaessa näemmekään. Aina välillä vilkaisisimme  Isäntäämme ja Taluttajaamme ja hän puhuisi meille rauhoittavasti ja me mieluusti aina kuulisimme Hänen ääntään. No, oppia ikä kaikki. Jos vanhatkin koirat 🐶🐕 oppisi vielä erinäisiä asioita...