Niiden ääni kuului jo kotvaista ennen, kuin ne näkyviin tulivat. Siinä oli ensimmäinen erä. Kohta tuli toinen erä samoin. Niitä siinä katsellessani, ja niiden kovaa kaakatusta kuunnellessani, jotenkin liikutuin. Sellainen muuttojoukko. Mitä ne mahtavat keskenään puhua... Innoissaanko vasta matkaan lähteneinä kaakattavat... Niin sen kuvittelin. Mieleeni tuli myös toisenlainen matkaajien, muuttajien, joukko: me taivasmatkalaiset. Miksi me emme innosta "kaakata", puhua pulputa, siitä mihin olemme matkalla? Taidamme olla monasti niin väsyneitä, pelokkaita ja tulevia matkan rasituksia ajattelevia, että unohdamme senkin, mihin oikeastaan olemme matkalla. Jos se päämäärä olisi enemmän mielessämme ja siitä enemmän toistemme kanssa puhuisimme, se pitäisi meitä ehkä myös virkeinä ja innokkaita.
"...mutta yhden minä teen: unhottaen sen, mikä on takana, ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessäpäin, minä riennän kohti päämäärää, voittopalkintoa, johon Jumala on minut taivaallisella kutsumisella kutsunut Kristuksessa Jeesuksessa." Fil. 3:13-14
Me saimme upean kutsun! Ei hukata sitä. Ja yritetään saada sitä toistenkin kuuluville...🐦🐦🐦🐦🐦🐦🐦🐦🐦🐦🐦🐦🐦🐦🐦🐦🐦🐦🐦🐦🐦🐦🐦🐦🐦🐦
Totta. Hieno kuva ja hauska linturivi lopussa:) T: Villasukkavihulainen
VastaaPoistaOn edes siinä rivissä lintuja näkyvissä, kun valokuvassa jäivät vähän niinkuin sivuosaan:)
Poista