"Ei ole pyydettykään..."

"Ei ole pyydettykään..."  Tuo ajatus jäi mieleeni pyörimään eräästä lukemastani kirjasta. Siinä oli siitäkin, että "täälläkään ei aina voi välttää pyytämistä." Niinpä. Välillä sitä on antajan osassa ja odottaa, että toinen vain sanoisi sen pyyntönsä. Toisinaan taas on itse sillä paikalla, että pitäisi pyytää. Miksi se onkin niin vaikeaa, se pyytäminen? Kai siksi, että ettei halua näyttää toiselle heikkouttaan, pitäisi pärjätä omin voimin tai pelkoa siitä että tulee torjutuksi. Näin täällä. Mutta taidamme usein soveltaa sitä samaa pyytämättömyyttä asioimiseen Jumalankin kanssa. Emme pyydä, vaikka tiedämme mikä kaihertaa. Joko haluamme setviä asiamme itse tai sitten emme usko, että saisimme pyytämällä apua... Eikö se jo osoita aikamoista epäuskoa? Kirjoitan tätä itselleni, sillä tunnustaudun huonoksi rukoilijaksi...

Se lukemani kirja oli Emil Ponsimaan Hyvässä hoivassa. Emil Ponsimaa oli vanhempieni vihkijä, joten oli vähän kuin olisin saanut terveisiä syntysijoiltani.