Pelko ja rohkeus kättä lyö...

Puhuttiin eräänä päivänä pelosta ja rohkeudesta. Raamattu kehottaa usein: "Älä pelkää", ja silti me pelkäämme. Mietittiin pelkoa ja rohkeutta molempia, mitä ne oikein on? Mitä on rohkeus? Onko se sitä, ettei anna pelon halvaannuttaa itseään toimimattomaksi?

Seuraavanana aamuna löytyi tällainen kohta, jonka koin sopivaksi tähän aiheeseen:

"Jos lähdet sotaan vihollisiasi vastaan ja näet hevosia ja sotavaunuja ja sotajoukon, joka on sinua suurempi, niin älä pelkää heitä, sillä Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi, hän, joka johdatti sinut Egyptin maasta.

Kun olette ryhtymässä taisteluun, astukoon pappi esiin puhumaan kansalle ja sanokoon heille: "Kuule Israel! Te ryhdytte nyt taisteluun vihollisianne vastaan. Älkää arkailko, älkää peljätkö älkääkä hätääntykö, älkää säikähtykö heitä; sillä Herra, teidän Jumalanne, käy teidän kanssanne, sotii teidän puolestanne vihollisianne vastaan ja antaa teille voiton." 5. Moos. 20:1-4

Rohkaiseva puhe sotaan lähteville. Noita sanoja: "...älkääkä hätääntykö, älkää säikähtykö..." niitä tarvittiin, sillä ne tunnot olivat läsnä ja tuttuja sotaan lähtijöille. Ei kai rohkaisua tarvitse kuin ne, jotka pelkäävät. Eivät pelkoa tuntemattomat sitä rohkaisua kaipaa. Vähän niin kuin Jeesuksen sanoin: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat." (Matt. 9:12).

Sodassa on tukalat paikat "rohkeallakin". Varmaan sotaan lähtiessä kaikki on sen rohkaisun tarpeessa. Jokainen tuntee sen pelon raakkuvan olkapäillään. Mutta se ei estä lähtemästä silti. Ei tunneta itseä rohkeaksi, mutta sitä rohkeutta on lähteä liikkeelle ja edetä. Ottaa hetkittäin vastaan se, mitä vastaan tulee - vaikka pelottaa. Sitäkö on rohkeus, että uskaltaa ottaa sen seuraavan askeleen? Ettei juokse pakoon? Pelätessä on hyvä kuunnella rohkaisevaa puhetta.