Nuotiotulilla

Oli kylmä yö. Kukko oli äsken kiekunut, joten oli jo aamuyö. Kalastajan käsiä paleli ja niinpä hän rohkaisi itsensä ja meni nuotion ääreen. Hän oli oudossa paikassa; pihassa, jonne hän oli onnistunut pääsemään vain ystävänsä myötävaikutuksella. Hän ojensi nyt kätensä kohti nuotiota ja tunsi kuinka nuotion lämpö alkoi lämmittää hänen kohmeisia käsiään. Hän oli hieman varuillaan, sillä joku oli jo ehtinyt sanoa tunnistavansa hänet. Hänhän oli muutoinkin järkyttynyt tämän yön tapahtumista. Kohta tapahtuikin jotain, joka sai hänen huomionsa vielä enemmän pois käsien lämpenemisestä. Hänen sydäntään alkoi suorastaan kylmätä, sillä hän huomasi erään lähellä seisovan katsovan häntä tarkkaan ja tokaisevan sitten, että oli nähnyt hänet... sen opettajan seurassa. Hänen oma, kieltävä vastauksensa suorastaan livahti hänen suustaan. Hän siirtyi nyt syrjemmälle siitä nuotion äärestä, mutta se ei enää auttanut. Joku keksi, että kuuleehan sen jo hänen puhetavastaankin, mitä miehiä hän on. Ja eikö hänet sitäpaitsi oltu nähty äsken siellä puutarhassa miekka kädessä heilumassa? Nyt hän suorastaan kirosi ja huusi, ettei tunne sitä miestä, eikä ymmärrä, mistä he puhuvat. Ja sitten lauloikin kukko - toisen kerran... Ja hän muisti Herransa ja opettajansa sanat hänelle vain muutamaa tuntia aiemmin. Tuolla hänen opettajaansa nyt vietiin. Ja Opettaja katsoi minua kohti, tuumi pihalta pois pyrkivä itkevä mies, unohtaen täysin ulkona olevan kylmyyden. Opettajan katseessa oli ollut vain surua, ei vihaa...

......

Nyt ollaan jälleen nuotiolla, ihan toisaalla. Tarkemmin sanottuna sopivalla hiilloksella, sillä rannalla ollut  mies oli paistanut kalaa. Hän  tarjosi sitä ja leipää näille väsyneille kalastajille, jotka olivat huhkineet koko yön. Vasta aamun tullen he olivat saaneet kaloja, kun tuo mies rannalta huusi heille ohjeita siihen. Nyt nämä hämmentyneet kalastajat istuivat siinä nuotion äärellä ihmetellen, suuret kysymykset mielessään. Hehän tunsivat tuon miehen. Mutta silti - voisiko se niin olla, kyti heidän mielessään. Ja kuitenkin, kukaan muukaan se ei voinut olla, sen he tajusivat. Kuitenkaan kukaan heistä ei rohjennut niitä mielessä pyöriviä kysymyksiä ääneen esittää. Yksi kalastajista oli jopa niin häpeissään, ettei uskalla katsettaan nostaa tuohon kokkina häärineeseen mieheen, heidän opettajaansa. Sehän hän todellakin oli, vaikka se niin uskomatonta onkin.  Tuon häpeää kantavan kalastajan sydämessä oli valtava halu saada tietää, mitä tuo arvoituksellinen mies, heidän opettajansa,  hänestä nyt ajattelee. Yht'äkkiä hän havahtuu siihen, että hänelle itselleen osoitetaan kysymys; vain hänelle, ei muille: "Rakastatko sinä minua? Enemmän kuin nämä toiset?" Vastaus tuli helposti. Mitä muuta hän oli halunnut  niin kiihkeästi, kuin voida sanoa sen, että tuo opettaja on hänelle niin rakas, vaikka hän olikin heikkona hetkenä mennyt kieltämään hänet! Mutta kun sama  kysymys esitettiin toisen ja vielä kolmannenkin kerran, vastaaminen ei ollutkaan enää niin helppoa. Se tuntui vaativan enemmän kuin mitä hänellä oli. Lopulta oli vain sanottava: "Sinä tiedät kaikki." Häneen luotiin tutkiva katse. Siinä oli kuitenkin nähtävissä lempeys ja kalastaja tajusi, ettei häntä ollut hylätty, vaikka hän oli itse kieltänyt opettajansa joitakin päiviä aiemmin. Häntä rakastettiin silti. Se  rakkaus oli yhä voimassa, vaikka hän oli tehnyt väärin. Se rakkaus oli kestävämpää kuin mikään, mitä hän oli aiemmin kokenut.