He olivat siellä kaukana. Ja varmaan rukolivat Jumalaa auttamaan heitä. Mutta mitään ei näkynyt. Eikä mitään ollut näköpiirissäkään.
Ja toisaalla oli se yksi, joka kiinnostuneena tahtoi tietää kuulumisia entisestä kotimaastaan. Matkalaiset kertoivat, että tilanne siellä oli surkea. Ne uutiset järkyttivät sitä yhtä. Hän itki ja rukoili, jopa paastosi, monta päivää. Hän oli töissäänkin niin murheellisen näköinen, että työnantajansa sitä ihmetteli kysyen, onko hän sairas tai onko hänellä sydänsuruja. Siinä hän uskalsi kertoa surunsa aiheen. Ja sen, että hän halusi lähteä auttamaan synnyinmaansa kansalaisia.
Mitä työnantaja sanoisi? Olisiko hän halukas päästämään työntekijänsä? Oli. Hän antoi luvan lähtöön ja vielä tarvittavaa apua matkalle.
"Ja tultuani Jerusalemiin ja oltuani siellä kolme päivää minä nousin yöllä, ja muutamat miehet minun kanssani, ilmoittamatta kenellekään, mitä Jumalani oli pannut minun sydämeeni ja määrännyt tehtäväksi Jerusalemille. Eikä minulla ollut muuta juhtaakaan kuin se juhta, jolla minä ratsastin." Nehemia 2:11-12
Avun tarve ja auttaja kohtasivat, koska Jumala yhdisti heidät. Hän kuuli rukoukset molemmissa, toisistaan etäällä olevissa paikoissa, ja antoi auttajan sydämeen halun lähteä. Voisi ihan kuvitella, että siellä kaukana joku sanoi Nehemialle, että sinä olet vastaus rukouksiin, vaikka emme oikein osanneet sitä vastausta edes odottaa.
Päivän Tunnussana-kirjasessa oli minusta vähiten kiinnostavan näköinen kohta lukeakseni se Nehemia 1:1-18, joka minua kuitenkin puhutteli.
Ja nyt kun vielä tuon kohdan kirjasta tarkastin, en edes ollut lukenut oikeasta kohtaa, vaan se olisikin ollut luku 8... Mutta se olisikin jo ihan toinen juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti