Kannattaisi kuitenkin se asia Isälle edes esittää!

Heti aamulla tuli mieleeni "uusia" ajatuksia rukouksesta. Olin vielä kai jotenkin unen ja valveen rajamailla, kun mieleen tuli jokin asia, joka kaipasi apua. Siitä ajatukset siirtyivät miettimään rukousta, ja lopulta se lähtökohta näille pohdinnoille ihan unohtui, eli alun ongelma oli ehkä ihan unesta peräisin. Mutta "ei huolta, niitä piisaa" ihan riittävästi oikein silmät virkeinäkin.

Mutta mieleeni tuli rukousesta mm. tämä: "...teillä ei ole sen tähden, ettette ano..." Ilmeisesti on niin, että meidän on näistä maallisista ihmissuhteista jotain tarkoitus myös oppia, ottaa mallia. Ja kun nyt meillä  lapsiakin on, niin se on tuonut mieleen sen, että vaikka meillä on monesti hyvin rajalliset mahdollisuudet toiveita toteutella, niin toivoisimme vanhempina, että lapset kuitenkin esittäisivät meille ne asiat, joita he toivoisivat saavansa. Ja me sitten puntaroimme niitä, ja toteutamme mahdollisuuksien ja tarpeen mukaan. Ei niiden toiveiden ja pyyntöjen tarvitse aina olla mitään kovin isoja ja ihmeellisiä edes. Mielellään vanhemmat tahtoo lapsiaan ilahduttaa, omien mahdollisuuksiensa mukaan. 

Mutta meidän Taivaallisen Isä on kyllä niin rikas, ettei mikään jää siitä kiinni!

Niin, siitä ei jää mikään pyyntö todella kiinni, ettei Isällä olisi "mahiksia". Niitä on. Ja samoin on myös rakkautta meitä lapsiaan kohtaan, suunnattomasti enempi, kuin me käsitämme. 

Joskus me vanhempina emme sitten näytä ottavan kuuleviin korviimmekaan asioita, joita pyydettiin. Emme näytä edes kuulevan, tai mitenkään reagoivan siihen. Mutta ei sekään tarkoita sitä, ettei sitä olisi "rekisteröity", mieleen painettu. Sellainenkin asian esille tuonti, joka ei näytä tulevan edes kuulluksi, voi ajan päästä tuoda mieluisan ja toivotun yllätyksen.

Sitten on tietysti niitäkin pyyntöjä, joihin joudutaan sanomaan, että "katsotaan", "ehkä myöhemmin", "ei  nyt", tai "se ei käy".

En osaa rukouksesta juurikaan kirjoittaa, mutta ikäänkuin jokin oivallus olisi tullut, että aina kannattaa asia esittää kuitenkin. Kun minä olin lapsi, kotini oli köyhä, ja monia haaveita en edes sanonut ääneen, koska ajattelin, ettei niitä ole mitenkään mahdollista saada. Kuinkahan paljon sekin lapsuuden asenne on siirtynyt aikuisuuteenkin, ihan puhuessani, tai ollessani puhumatta, Taivaalliselle Isälle? Tietysti on niin, että sellainen vanhempi, jolla ei ole halustaan huolimatta mahdollisuutta toteuttaa lapsensa toiveita, voi murehtia sitä asiaa, että asiat ovat niin, kun lapsensa pyyntöjä kuuntelee. Mutta lapsen ei tarvitsisi sellaista miettiä. Ja Isä Jumalan suhteen varsinkaan meillä ei ole mitään tarvetta sellaiseen, joten kaikenlaiset pyynnöt  saamme rohkeasti tuoda hänen tietoonsa. Tosin hän kyllä tietääkin ne jo, mutta haluaa kuulla ne meidän suustamme. 

Ja vielä tähän rukouskirjasta jaelöytö, tähän aiheeseen sopiva: "...mutta Aabraham jäi vielä seisomaan Herran eteen." 1. Moos. 18:22

Ja Abraham esitti sitten siinä sen oman asiansakin. Mutta vanhemmille voi olla tuttua sekin, että siihen lähelle tullaan norkoilemaan, mutta norkoilija ei vain saa sanottua, mitä asiaa olisi. Mennään mekin Taivaallisen Isän eteen edes norkoilemaan, jos sitä asiaa ei millään meinaa saada sanottua. Kukaties Isä itse sanoo sen ääneen, jos me emme rohkene:)

Hyvää lauantaita!

(Tai mitä muuta päivää hyvänsä, jos tätä muulloin luet:)