"... Kuningas ei ollut koskaan ennen nähnyt minua masentuneena, ja kun ojensin hänelle viinimaljan, hän kysyi: "Miksi näytät noin surulliselta? Et kai sinä ole sairas? Varmaan jokin huoli painaa mieltäsi." Minä pelästyin kovin, mutta sanoin sitten kuninkaalle..." (Ja niin Nehemia kertoo rehellisesti surunsa aiheen; joka oli tuhoutuneen Jerusalemin tähden). Kuningas kysyi: "Mitä siis toivot minulta?" Minä rukoilin taivaan Jumalaa ja vastasin: "Jos sinä, kuningas, näet hyväksi, jos tahdot osoittaa suopeutta palvelijallesi, niin salli minun lähteä Juudaan rakentamaan uudelleen kaupunkia, jossa esi-isieni haudat ovat." Neh. 2:1-2,4-5 KR-92
Mikä pyyntö! Mikä suopeus! Sillä kuningas tosiaan päästi Nehemian, tutun juomanlaskijansa lähtemään ja antoi vielä mukaan käskykirjeitä, että hänen virkamiestensä oli autettava Nehemiaa. Kuningas olisi varmaan mieluusti pitänyt Nehemian luonaan, sillä he olivat selvästi tulleet hyvin tutuiksi ja läheisiksi vuosien aikana.
Minua puhutteli tämä tänä aamuna. Kuinkahan usein mahdammekaan jättää Jumalalle kertomatta asiamme, koska pidämme sitä liian mahdottomana hänelle sanoa. Ja kuitenkin hän vain odottaa, että uskaltautuisimme puhumaan hänelle kaikesta, on se sitten suurta tai pientä. Ei ole liian isoa tai liian pientä asiaa hänelle vietäväksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti