Isän kestävä ja aina läsnä oleva rakkaus

Kun maallinen Isämme hymyili meille, mekin ehkä hymyilimme. Tajusimme ehkä, että meitä rakastetaan, vaikka emme tajunneet sitä sanaa. Saatoimme istua tyytyväisinä Isän sylissä ja olla hyvillä mielin ja iloisina siinä. Tai kenties hän antoi meille jotain, jota kovasti olimme halunneet.  Silloin ehkä luulimme käsittävämme  jotain... Mutta rakastiko Isä meitä vähemmän silloin, kun vaati meiltä jotain? Vaikka tiskaamaan äidin avuksi? Tai näytti silmissämme vihaiselta silloin, kun olimme lipsuneet annetusta kotiintulojasta? Joko tahallamme tai tahattomasti? Rakastiko hän silloin meitä vähemmän? Tuskin. Hän osoitti rakkautensa välittämällä meistä.

Jos maallisen Isän rakkaus on kestävämpää laatua, kuin hetkellinen mielentila, eikö Taivaallisen Isän rakkaus ole paljon enemmän? Mikä voisi olla kestävämpää kuin se?

Siunattua päivää sinulle!